....

Ryhdikäs keski-ikäinen nainen istuu kahvilassa joka oikeasti on akvaario ja odottaa puhelinaikaa lääkärille. Odottakaa sulkematta puhelinta, se sanoo. Tuula on jo odottanut miltei puoli tuntia. Hän on valinnut paikan aivan ikkunan vierestä niin että kuulee kuinka ulkona sataa. Ihmiset poukkoilevat hassusti autotien yli. Heitä on joka puolella, eivätkä kaikki malta odottaa vuoroaan suojatiellä vaan hyppäävät tien yli sen vierestä. Tuula odottaa kunnes valot tien toisella puolella vaihtuvat, ja yrittää sitten arvata kuinka monen on seuraavassa väenpaljoudessa astuttava keskelle vesilammikkoa. Kahvilassa on hiljaista. Siellä on vaikea käsittää kiirettä ja viimaa koska radio soittaa helposti kuunneltavaa musiikkia.

Suklainen leivos ei mene alas, vaikka Tuula odottaa kauan että kahvi jäähtyisi. Hän kääntelee siroa lusikkaa sormissaan ja katsoo ulos. Ensin hän kuulee vain sateen ikkunassa. Sitten hän näkee läpi ja eteensä. Mitä jos ei olekaan enempää annettavaa. Se tarkoittaisi, että hän on odottanut koko ikänsä. Odottanut kasvamista aikuiseksi. Sitä oikeaa miestä. Odottanut lasta. Ennen sitä hän odotti tulevansa raskaaksi ja vielä pidempään ukon suostuvan ajatukseen. Hetki vielä, puhelin sanoo. Mutta Tuula nousee, pakkaa kännykän käsilaukkuunsa ja kävelee sateeseen. Ennen astumistaan ulos nainen lisää huulipunaa. Sillä hetkellä radio puhuu hänelle. Nouse ja loista, pois pelon pauloista, se sanoo. Aivan. Sen sijaan että ottaisi raitiovaunun roskamäkeen, hän astuu bussiin Pohjanmaalle. Kerttu ymmärtäisi, hän ajattelee. Soitan matkalla. Kerttu on vielä siellä.