....

Hannu elää yltäkylläisessä yksinäisyydessä. Muutamassa vuodessa hänen onnistui päästä eroon niin ystävistään kuin sukulaisistaan. Kaikki oli paljon helpompaa kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Ei siihen tarvita kolkkoa abstraktiuden tasoa eikä massiivista lainaa. Lama tietenkin auttoi. Ja opintoja seurannut pitkä työttömyys. Se aika oli Hannulle kuin aalto, jonka harjalla hän ratsasti kohti kotia.

Ystävät olivat helposti irrotettavissa. Niistä eroaminen ei tuntunut oikein miltään. Kuin olisi leikannut varpaan kyntensä tai provosoitumisen merkiksi eronnut kirkosta. Oikeastaan ne eivät olleet ystäviä lainkaan. Hannua kyllästytti kuinka ne takertuivat sivistyssanoihin, jotka luulivat omistavansa ja poskipartoihin, joita luulivat taiteellisiksi. Ja kun hän muutti keskustan pistetaloista, jätti hän muuttokortit lähettämättä. Hän koki tehneensä oikein. Oli helppo olla sillä vastuun puute teki olon keveäksi.

Hannun asunto on pieni kerrostaloyksiö aivan roskamäen laidalla. Se on korkea, kaikuva huone, jonka katossa viereisen ohitustien humina kiertää aina kun ikkuna unohtuu auki. Jääkaapin hän on täyttänyt tyhjillä pulloilla, koska syö ruokansa enimmäkseen paketista. Hannu ei halua käyttää asunnon vanhaa kaasuhellaa. Ei sen jälkeen, kun poltti uuniin tirkistellessään päälakensa. Valmiiksi lyhyet hiukset sulivat vielä lyhyemmäksi käppäräksi ja päähän tuli punakka fritsun näköinen aukko, jossa ei vieläkään kasva karvaa. Mutta ei se häiritse. Yksinäisyys on juhlavaa eikä Hannulla ole tarvetta nähdä ketään.