....

Olen tempoileva luonne. Se tekee minusta paitsi loistavan pianistin myös neuroottisen. Aamulla ilon kautta ja illalla köysi kaulaan. Siinä välissä ei oikeen ehdi muuta kuin ihmetellä, että mikä minulla nyt on. Onneksi tunnelmat elävät sellaisella vauhdilla, ettei itsetuhoajatukset ole ehtineet vielä toteutua. Voisihan sitä päivät päästellä chopinit ja debussyt, mutta kun ei huvittaisi enää. Vähemmän tuskainen olo minulla on niinä hetkinä kun saan häiritsemättä pianon sijasta sormeilla tetristä. Silloin en huomaa poukkoilla ja mieleni lepää. Keskityn asettelemaan toistuvia palasia kohdalleen ja ne rakentavat pudotessaan todellisuudesta tasaisen. Kun vihdoin onnistun siinä, kaikki taas katoaa.

Tänä aamuna tuntui siltä, että risteily voisi olla tapa päästää hetkeksi irti. Se tekisi minulle hyvää. Laivalla ei ole liikaa vaihtoehtoja. Oikeastaan ei ole vaihtoehtoja ollenkaan. On vain jaettu myöntyminen siihen, että tässä sitä nyt ollaan seuraava vuorokausi, eikä täältä noin vain pääse pois. Paitsi kaiteen ylitse ja silloinkin laiva varmasti käännetään ympäri ja hypännyttä naarataan miesvoimin tuntikaupalla. Onhan sitä tapahtunut, mutta minusta se on noloa. Että joku itsestään tekee niin suuren hahmon että joukolla pitää perään sukeltaa. Vaikka eläville tulee kylmä.

Koska pelkään pian tulevani reissun suhteen katumapäälle, pukeudun ja kävelen jokirannan kautta satamaan. Matkalla joudun pysähtymään ainoastaan odottaakseni laivajunan ajavan ohi. Huomaan helpotuksekseni sen olevan miltei tyhjä. Kevättalvi ei ole sesonkiaikaa. Niinpä voin pudotella samalla rytmillä tiskille, jossa minua palvellaan kuin kanta-asiakasta. Minussa syntyy vahva tunne siitä, että tänään palaset tulevat asettumaan.

Kun kulkutunnelien portit avataan, syntyy joukossa hosu. Minäkin kiirehdin. Päästyäni laivaan laskeudun heti hyttiin autokannen alle ja sammutan kaikki valot. Ainoastaan sänkylamppujen oranssit valonkatkaisimet loistavat, koska en saa niitä pois päältä. Ne valaisevat seinää ja kappaleen kokolattiamattoa, vaikka asettelen niiden päälle kahdet villasukat. Mutta jos kiipeän yläpetiin ja asetun pitkäkseni, en enää erota merkkivaloja pimeästä. Siinä asennossa ei tempoilla ja pian muistan kuinka paljon pidän moottorin äänistä. Sen epätasaisesta rytmistä ja hurinasta, joka tuntuu pyörittävän ympyrää. Ja vaikka laiva tietenkin lipuu sinne ja takaisin, minulle sopii hyvin vain olla. Pysyä paikallaan hytissä kuin ilmaisessa parkissa. Eikä ole kiire. Aika kuluu ehtimättäkin. Se ei haittaa, koska ilman tavoitteita päämäärä on toisarvoinen.