....

Vaikka olin vannonut pysyväni hytissä, minun tulee nälkä. Pian jonotan lounasta keskellä ihmisryhmää. Tekisi mieli lihapullia, mutta ne ovat painavia. Ravintolassa ruoka maksaa annoksen painon, ei maun verran. Muistan miksi en enää käy risteilyllä. Vanhuksia on tullut porukalla. Niillä on hoitohenkilökuntaa ja maksumiehet paikalla. Kaikki ovat pukeutuneet juhlavasti, vaikka osaa talutetaan sen oloisina, etten usko niiden ymmärtävän olevansa mukana. Innostusta se ei näytä laimentavan. Pystyn hyvin ymmärtämään sen. Vaikka vaimolla oli dementia, ruoan päälle Irma ymmärsi loppuun saakka. Vielä viimeisellä viikolla se sylki maksalaatikosta rusinat pöydälle, koska ei halunnut sotkea makeaa suolaiseen.

Edessäni vanhukset seisovat ryhmittäin ja ringissä kuin pallomeressä ja pohtivat ääneen lounasvaihtoehtoja. Niitä on kaksi. Kalapullia ja muussia tai lihapullia ja makaroonia. Puhe ei vie mihinkään. Se on enemmän reagointia valinnan mahdollisuuteen. Kun on elämänsä tottunut tyytymään siihen mitä on tarjolla, vaihtoehdot muodostuvat ongelmaksi. Ehkä juuri siksi Irma suhtautui  helpotuksella, vaikka lääkäri ja lapset hätäilivät. Me kävimme joka päivä kävelyllä ja kerran kotiin palatessa Irma kysyi että kuka täällä asuu. Vaimo nukkui paljon ja kun välillä havahtui, ei muistanut missä heräsi. Jonossa on liikaa aikaa muistella. On sietämätöntä muistaa kaikki ne vuodet, jokainen kaunis aamu ja uusi ilta.

Pöydässä joku kysyy, jos vastapäätäni on vapaata. Kohotan katseeni ja kysyn että miltä näyttää.
      - Onko? On tässä, se päättää ja istuutuu. Rouvalla on päällään kevyt villatakki, jonka läpi hän tuoksuu saippualta ja innostukselta.
    - Voitin karkkibingossa Budapesteja, se aloittaa. Kohautan olkiani. Sen pitäisi riittää. Lopulta nainen jatkaa kertomalla ettei edes pidä Budapesteista. Kysyy jos minulle maistuisi.
    - E.
   - Niin. Ne on jotain mitä pitää vierasvarana, sanoo. Ei sillä ole mitään käsitystä. Irma ei olisi koskaan suostunut tarjoamaan sellaista tahmaa.

Minua ei huvita jutella, niin että tyydyn katsomaan vierasta tiiviisti. Toivon, että hän näkisi katseestani kaiken mitä on ollut. Kokemuksia ei saa pois, mutta ne on myös välillä vaikea saattaa ulos. Ei me Irman kanssakaan juteltu. Riitti kun jaettiin elämä. Vaikka viimeisinä aikoina se välillä kysyi kuka minä olen, ja sitten kuka se itse on. Täytyy luottaa siihen, että kokemukset näkyvät naamasta. Että ne on kuin vanhenemisen merkit, eikä ole tarvetta tuottaa ajatuksiaan turhaksi puheeksi. Aika on värjännyt sormenpääni keltaisiksi, ajatukseni sameiksi ja vähät hiukseni hopeisiksi eikä ole muuta lisättävää.

Rivakka pino askartelurapuja naisen edessä on huvennut. Pöydässä tuoksuu meri. Se hieroo sormenpäitään  sitruunalla ja kuivaa ne sitten paperiin. Naisella on kauniit vaalennetut hiukset, rakennekynnet ja järkähtämätön puolihymy. Se yrittää vielä keskustella samoista aiheista, joista töissä keskustellaan kahvitauolla. Minä en ymmärrä sellaisesta. Ei se sitä ole, etteikö minulla olisi mielipiteitä. En vain ole tottunut. Kun olen syönyt valmiiksi, nousen ja palaan hyttiini.