1.

– Tota, talonmies sanoi ja kohottautui kyynärvartensa varaan. Käden alla tuntui kostealta. Peitto oli yöllä hiestynyt littanaksi ja kääriytynyt sängyn jalkopäähän.
– Tota mitä, vaimo sanoo.
– Sitä vaan että voisi tuota nukkumista vaikka vielä jatkaa, mies vastaa.
– Sä oot vieläkin järkyttynyt. Tai jotain.
– Enkä mitään ole, väsynyt vaan. Mulla on kauhee väsy, talonmies sanoo ja jatkaa kohottautumista. Peitto tarkertuu itsepintaisesti jalkateriin ja hän saa vaivoin jalat pynättyä koukkuun. Vielä kun mies hilaa itsensä pystyasentoon ja ulos huoneesta, jää tyynyyn tarkkarajainen päänpainauma ja viereen pieni lammikko sylkeä kuin puhekupla. 

Talonmies mittaa kahvin tippumaan niin kuin joka aamu. Keittimen porinaa kuunnellessa tulee mieleen, että näin se yksi Tiilikainenkin taisi tehdä. Sinä viimeisenä aamunaan. Tiskipöydälle oli lasiseen pannuun jäänyt tilkka kahvia, joka oli hyytynyt reunoille mustaksi rannuksi kuin lika kuivuneeseen kaivoon. – Sulje ovi, vaimo huutaa makuuhuoneesta ja mies käy tekemään kuten käsketään. Sanoo vielä perään, että kauniita unia sitten. Vaimo saa makoilla pidempään, koska sillä on sisätyö ja liukuva työaika. Vaikka tiedä nyt ketä siinä jyrkemmin rankaistaan. Sama nouseminen ja rupeaminen sitä on edessä kuitenkin.

Vessan kelmeässä valossa miehestä tuntui kuin päivä ei olisi koskaan alkanut. Kuin hän olisi noussut omia aikojaan, levottomuuttaan tai vain itseään kiusatakseen. Peilistä katsoo takaisin niin vakava mies, että krapula antaa jälleen tietää itsestään. Tuo kalpea naamataulu jotenkin muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, joka oli aamupöhnässä jo päässyt unohtumaan. 

Miehen pitää pitkään tuijottaa kahvikuppiaan ja odottaa. Hän naputtaa kellastuneella etusormen kynnellään mukin reunaa. Rytmi on niin epämääräinen, että se on helppo tunnistaa miksi vain kappaleeksi. Luultavimmin siitä syystä, tai jostakin aivan toisesta, mukin reunan nakuttelu lopulta palauttaa vakaan olon.

Siinä kovin fyysisessä olotilassa, jossa aamu oli valjennut miehen oli pakko ulosmennessään hieman toppuutella vauhtia. Hän seisahtuu ulko-ovelle ja kohottaa katseen ajatuksistaan. Vastapäisessä korttelissa sijaitseva Nurkkabaari ei vielä ole avannut oviaan. Rakennuksen pihalla rautakehikkoinen mainostaulu lupailee iloisten tuntien tuoppeja, vaikka talonmies vasta vetää paksut työhanskat käteensä. On silti lohdullista kotiovelta nähdä se paikka, jonne voi työt toimitettuaan palata. Se tuo elämään jatkuvuutta, ikään kuin vain laittaisi suunnitelmat hetkeksi hyllylle.

Naapurin ukko astuu ulos rapusta ja sanoo huomenet. Vanhus on asuttanut samaa taloa jo 50-luvulta eikä sillä siksi ole enää kiire mihinkään.
– Niin, naapuri sanoo ja näyttää olevan lievästi kylmissään.
– Tota joo, talonmies sanoo.
– Niin että se on liputuspäivä. Kun sitä minä vaan, että näin se sitten meni.
– Niinpä meni niin, talonmies myöntää. Kumpikaan ei sen jälkeen löydä asiaan lisättävää. Jotenkin tuntuu, että koko äkillinen kuolemantapaus tuli siinä ilmeisen tyhjentävästi käsiteltyä. 

Nyplättyään hetken haalarinsa saumaa talonmies liikahtaa lähteäkseen. Naapurin ukkokin tekee asiaa roskiksille ja katsoo sitten päältä kun lippu hitaasti vedetään puolitankoon. Vanhus niistää juhlavasti nenänsä ja pyyhkii tumppunsa reiteen. Sitten tapahtuu jotakin arvaamatonta. Naapuri nimittäin tekee heti perään samalla kädellä kunniaa ja tapailee huulillaan sanoja, joita on mahdotonta kauempaa kuulla. Vanhasta tottumuksesta varmaan, juolahtaa mieleen. Tai ehkä vain jotain tehdäkseen, vähän kuin lämpimikseen, mutta kaikella kunnioituksella. Tilanne on kuitenkin nopeasti ohi. Niinpä ukko suuntaa suurimmitta eleittä ulko-ovelle ja talonmies kohti seuraavaa rappua.


2.
B-talolle ei ole turhan pitkä matka, mutta lumiaurat ovat yön tunteina kasanneet lumen korkeiksi penkereiksi, jotka upottavat kenkää. Lisäksi aamun aikaisuus tuntuu raskaana painona jäsenissä. Eiliset muistot antavat sitä vastoin odottaa itseään. Ne jomottavat puolittaisina ounasteluina, kuitenkaan paljastamatta tosiasiallista sisältöään.

Tällainen muistin petturuus on omiaan lisäämään tapaturman riskiä. Vakaviin muisteloihin vaipuneena kun saattaa työn luonnollinen rytmi kärsiä. Sitä ikään kuin unohtaa mihin toimeen seuraavaksi olisi luontevinta ryhtyä. Niinpä talonmies enimmäkseen nojailee polviinsa ja sitten varaston seinään. Hän saa myös kulumaan hyvän tovin aamua vilkuilemalla ympärilleen ja vaipumalla synkkiin aavistuksiin.

Aurinko helottaa jo korkealla rakennusten takana, kun talonmies lopulta hilaa tankoon viimeisen siniristin. Vaikka valo häikäisee miestä ilkeästi silmään, tuntuu hänestä siltä kuin jotakin merkittävää olisi nyt saatettu päätökseen. Hetkessä oli sitä jotakin ja se jokin synnytti hänessä tärkeyden tunteen. Yllättäen sitä tuli huomanneeksi, että aamun kohmeiset tunnit olivat takana. Kurkkua puristanut janokin jo hellittämässä. Siinä pihalla taivaalle tihrustaessa alkoi miehen mieleen muodostua juhlavia lauseita toivosta ja kevään tulosta. Ja miksi ei olisi muodostunut. Merkitsihän kuolema aina myös uutta alkua. Jotakin aivan muuta.

Talonmies liikuttui niin omista päätelmistään, ettei ensin huomannut postinjakajaa, joka polki mäkeä ylös pienessä hiessä. Poika parkkeerasi polkupyöränsä keskelle E-talon pihaa ja alkoi kaivaa lehtiä ja kirjekuoria valtavan kokoisista keltaisista laukuista.

– Se on moro, posteljooni sanoi.
– Moro, talonmies vastaa. 
– Teillä on talossa surua, poika jatkaa. On vaikea sanoa, onko kyseessä kysymys vai toteamus. Asian pohtimiseen vierähtää tovi ja poika ennättää ovelle ja sisälle rappuun ennen kuin talonmies ehtii muotoilla sopivan vastauksen. Joten toiveen keskustelusta voi myös jättää. Sitä myöten talonmies sovittelee sitten hanskoja haalarinsa taskuun. Ne ovat pakkasesta rapeat. Mies ajattelee, että parempi pohtia rauhassa koko pituudeltaan, josko tässä vielä aloittaisi jotain uutta vai lähtisi jo lounaalle. Pian ulko-ovi kuitenkin kolahtaa ja keskeyttää hyvin alkaneet mietteet. Postinkantaja palaa pyörälleen.

– Mun mielestä se oli aina tosi milffi, poika sanoo.
– Jaa että, talonmies sanoo jotain sanoakseen ja koska ei oikein tiedä mitä poika tarkoittaa. Sitten hän jää jälleen sanattomaksi. – Harmi, poika jatkaa ja nostaa oikean kätensä tervehdykseen. Rullaa sen jälkeen kevyen näköisesti mäkeä alas ja kulman taakse näkymättömiin.