....
Kerrostalon ylimmässä kerroksessa Ismo tuli avaamaan oven. Sillä oli farkut jalassa, vaikka se oli omassa kotonaan. Siitä Hannes tiesi ymmärtää, että sen tyttöystävä on tullut käymään.

– Jätkä on sitten laittanut kohteliaisuushousut päälle, Hannes sanoo ja irvistää.
– Mmm, Ismo vastaa eikä sen kasvoista pystynyt lukemaan mitään.
– Ai sulla on kaljaa, Hannes sanoi ja silmäsi naulakon viereen sysättyä Olvin laatikkoa. Ne tulivatkin sitten tarpeeseen, hän lisäsi mielessään, kun Mona työnsi päänsä keittiön ovesta. Muovihanskoista kyynärvarteen valuvista vesipisaroista päätelleen se oli leikkinyt asunnossa perhettä jo jonkin aikaa.

Monan kasvot kiilsivät ja otsalle oli tiivistynyt muutama hikipisara. Tavallaan Hannes toivoi, että tyttö pyyhkisi ne hihaansa, sillä tavalla kuin lännenelokuvissa tehdään. Se olisi jotenkin sopinut tunnelmaan. Ei vaadi suuria sosiaalisia lahjoja, jotta näkee kuinka kaksikon täytyi kerätä itsensä, jotta saivat sanottua toisilleen hei. Siitä seurasi jälleen sellainen pitkä, odottava hiljaisuus, johon toivoisi jonkinlaista tausta- tai siirtymämusiikkia. Koska sellaista harvoin tosi elämässä on tarjolla, oli pakko kuunnella tiskiveden valumista ja sydämen kumahtelua ohimoilla. Kun Hannes lopulta sai hengityksensä tasaantumaan, otti hän ähkäisten laatikosta oluttölkin ja perääntyi tytön ohitse sohvalle.

– No saitko sä koskaan varattua sitä aikaa lääkärille? Mona tapaili kai ääneensä jonkinlaista ivallisuutta, mutta vaivoistaan pääsee kertomaan niin harvoin, että kysymykseen halusi silti jotakin vastata.
– Mä jumituin paineleen 1-2-3, Hannes mutisi. – Sitten vastaaja sanoi, että ohjataan pian eteenpäin, mutta ne laittoikin luurin korvaan. Kyllä mä sanoin että auttakaa.

Mona huokaisee. Hannes räplää auki tölkkiä. Paljoa liioittelematta voisi sanoa, että naisen silmissä Hannes on täysidiootti, mikä vastaa monien muidenkin käsitystä, eikä Hannes ole koskaan yrittänyt kuvaa millään toisella korvata. Ismolle ei oikeastaan ollut niin väliä, mitä he kaksi ajattelivat toisistaan. Siksipä kai hän tyytyi laiskasti näpläämään Youtubea. Joku poika kaatui päälleen skeitatessaan. Toinen löi munansa portaikon kaiteeseen. Hannes hörppi olutta hitaasti. Se maistui lämpimältä ja vähän tölkiltä, mutta toimitti muuten virkaansa erinomaisesti.

– Oletko muuten nähnyt sen runkkaaja-kissavideon?
– E, Ismo vastasi kuin olisi istunut optikon vastaanotolla.  
– Jaa, Hannes sanoi. Se on sairaan hauska. Kissa imee siinä niinku koiralta. Odotas, mä näytän sen sulle, Hannes sanoi ja taikoi sitten kasvoilleen jonkinlaisen veijarimaisen taikurin ilmeen. Hän kurotti Ismon pitkien jalkojen yli pöydälle ja alkoi etsiä oikeaa klippiä.

Mona siirtyi, minkä lie syyn saattamana, keittiöstä sohvalle Ismon toiselle puolelle. Otti poikaa kädestä ja sanoi järjestelleensä ruokailuvälineet uudelleen kaappiin.
 – Nyt se on niinku haa-vei-lu.
–  Ookoo, Ismo vastaa.
– Eiku haarukat, veitset ja lusikat. Tajuuksä?

Mutta poika ei ehtinyt innostua, koska arkisen peruskissan näköinen olento oli juuri aloittanut kultaisennoutajan fellaation. Eläimet makoilivat veden äärellä, vähän kuin kesäisellä laiturilla. Mona katsoi hetken videota ja sitten hiljaa eteensä. 

Sen sijaan että tyttö olisi alkanut toistaa aterimia koskevaa sanaleikkiään, hän yllättäen aloitti pitkitetyn selostuksen virolaisista koiranpennuista ja siitä kuinka niille pitäisi löytää koti. Hannes pyöräytti tarinan keskivaiheilla silmiään osoittaakseen, ettei ketään kiinnosta. Ismo rypisti kulmiaan ilmaistakseen, että Hanneksen kannattaisi pitää varansa.

– Oliskohan joku virolainen koira ollu tänään Nurkkabaarissa hoidossa, et kaikki on varmaan ihan ookoo, Hannes sanoi.
– Mitä? Mona sanoi.
– No niin, Ismo sanoi ja sitten istuttiin taas hetki hiljaa. Kunnes kotikissa sai koiran ähkäisemään ja aloitti sen jälkeen perusteellisen pallien tallomisen. 

Hannes hautasi päänsä sohvaan ja hihitti. Ismo huitoi käsillään ilmaa kuin yrittäisi uida pintaan todella syvästä vedestä. Koska sellaista akrobaattista toimitusta on vaikea suorittaa, jos samalla pitelee jotakuta kädestä, Mona nousi sohvalta ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Hän ei jaksaisi osallistua tarharyhmän iltapäiväkerhoon. Hetken Mona vielä kolisteli mielenosoituksellisesti eteisessä, huusi hei vasta kun ovi tussahtaen sulkeutui hänen perässään.

– Äh, Ismo sanoi ja summittaista päättäväisyyttä osoittaen käveli keittiöön. Sieltä se huuteli jotain epämääräistä, johon Hanneksen oli pakko vastata että mitä. Pian Ismo kuitenkin saapui takaisin olohuoneeseen ja avasi kaljan. Ojensi toisen pöydälle. 
– Ai joo. No miksi ei, Hannes kiitti.
– Aamulla on sitten aikanen nousu, Ismo sanoi hämmentävän järkevään äänensävyyn, aivan kuin Mona tai joku muu äiti-ihminen olisi vielä vaikuttanut huoneessa. Ilmoitusta seurasi niin syvä ja toivoton huokaus, ettei siihen millään pystynyt esittämään leukavia huomioita palkkatyön kurimuksesta, vaan oli pakko keksiä jotakin piristävää sanottavaa.

– ”Ottasin sut kakkoseen.”
– Häh?
– Kassaneiti sanoi eilen niin. Tai siis, mä kerron sen väärin. Tää on tosi hyvä juttu.
– Ookoo, ihan rauhassa vaan. Ei mitään paineita, Ismo sanoo ja näytti jo sen verran paremmalta, että tarinaa täytyi jatkaa.
– Okei. Mä niinku jonotin Suurmarketin kassalla ja siihen viereen avattiin toinen, Hannes selittää: Se kassaneiti katsoi mua suoraan silmiin ja ilmoitti reippaasti, että ”Mä ottasin sut kakkoseen”. Hannes joutuu keskeyttämään hetkeksi. Naurun pidätteleminen pistelee poskia. Ismon kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen odottavaan virneeseen.
– No mitä sitten? hän hoputti.
– Kai mä sanoin siihen, että joo kyllähän se passaa. Mutta mä luulen, että siltä meni jotenkin ohi koko juttu.
– Jaa. Ismo veti nopeasti sisään henkeä. –  Mutta kai se silti antoi Ykkösbonusta päälle? hän kysyi ja hirnahtaa. Ismo tosiaan nauraa sillä tavalla. Eikä siihen honotukseen voi olla lähtemättä mukaan. Pian Hannes hakkasi molemmilla käsillään sohvantyynyjä niin että pöly vuoroin kohosi, vuoroin laskeutui. Se muodosti seinille ydintuhomaisia pilviä näytön sinisessä valossa.