Hannes heräsi vain huomatakseen, että taas on maanantai. Seuraava, edellistä aavistuksen ruumiillisempi, mutta sitäkin painostavampi havainto koski yleistä kirkkautta, joka mitä ilmeisimmin viesti kevään tulosta. Miten valon joka vuosi onnistui niin äkkiseltään puristautua ikkunoista läpi ja heijastaa sitten muina miehinä seinille tahmeita, repaleisia kuvioitaan.

Hannes ei varmaankaan olisi huomannut vuodenajan vaihtumista, jollei aurinko olisi tuolla tavoin räpsäyttänyt siivousvaloja päälle. Ei hänen ihan välttämättä olisi tarvinnut nähdä ilmassa leijuvaa moskaa, eikä paksua mainoslehtipinoa peittävää pölykerrosta. Mutta siinä se kaikki nyt oli kevään yli-innostuneessa valokeilassa. 

Lehtipinkan päälle pöly oli laskeutunut kerroksittain kuin ikiaikainen tuhka, vaikka tahmeampana, koska siihen oli aiemmin talvella kaatunut puoli tölkillistä batterya. Seinän läpi kuului kuinka joku tilasi hissin. Sitten kolahti postiluukku ja askeleet, jotka tömisivät portaita alas kuin takaa-ajettuna.

Hannes kääntyi makuulla selälleen ja tunsi eeppistä inhoa alkanutta päivää kohtaan. Sen verran solidaarisuutta miehestä kuitenkin löytyi, ettei hän nähnyt tarvetta tehdä sen suurempaa eroa maanantain ja niiden muiden välille, vaan koki vastenmielisyyttä kovin tasapuolisesti.

Tarkennukseksi lisättäköön, ettei Hanneksen kuvotus suinkaan ole sellaista ryhdikästä vihaa, jonka kansalaisemmat kanssaihmiset arkeen liittävät. Hänelle kun ne kaikki elämän maanantait eivät erityisemmin eroa muista viikonpäivistä, paitsi että silloin hän ei tapaa niitä ystäviään, joilla on töitä. Heitä, joista juuri oli puhetta. Sen sijaan Hannes erottaa arjen siitä epämääräisestä tunteesta, että jotenkin tässä nyt täytyisi nousta ja ryhtyä johonkin hommaan.

Tänä aamuna ikkunaverhon lävitse puskeva kevätaurinko kiistämättä vahvisti tunkeilevaa arjen kokemusta, joka teki aamusta jollain tapaa entistä arjemman. Kevättä ei koskaan tulisi yhdistää arkeen muuten kuin valvotuissa olosuhteissa. Niinpä Hannes ei tuntenut millään muotoa olevansa valmistautunut tämän kaltaisiin äkillisiin elämänmuutoksiin. 

Mutta nyt se kokemus kuitenkin oli jo syntynyt, ja jotenkin siihen täytyi suhtautua. Ehkä jopa ryhtyä jotakin asiaa toimittamaan. Hannes sormeili hetken pussilakanan kulmaa, josta peitto oli karannut mutkalle jalkopäähän. Sängynjouset nitisivät. Sitten roskapussi liikahti itsekseen keittiössä.

Ehkä luonteensa sisäisestä ristiriidasta johtuen Hanneksesta tuntui paremmalta pysytellä silti vielä hetki pitkällään. Hän yritti miettiä arkisia asioita, työtunteja ja tuntipalkkaa, plussia ja miinuksia, mutta sitten piti vetää jo viiva alle. Kertoa luku kolmellakymmenellä, laittaa desimaalipilkku ja löytää veroprosentti, lyödä se lukkoon ja ottaa summa palkasta. Siinä olisi sitten valmista lopputulemaa, jonka nimi on brutto tai netto. Hannes ei koskaan muista kumpi, joka tapauksessa se summa, joka ei kuitenkaan riittäisi vuokraan, sähköön, puhelinlaskuun, bussikorttiin ja tupakkaan.

Olisi todellakin turha yrittää pystyyn ennen kuin kansalaisemmat yksilöt kotoutuvat päivätöistään. Jos sitä ryhtyy kylmiltään rupeamaan, syntyy vain kusipäisiä ajatuksia. Ja heti varoittamatta tuli mieleen alakoulun pulskat tytöt, ne jotka eivät koskaan oppineet hyppäämään narua. Ehkä hekään eivät halunneet, vaikka muut tytöt huusivat kuorossa että nyt, nyt, nyt. 

Sitä kun silloin lapsena katsoi vierestä ja laski katuun piiskaavia iskuja kuin joku epäkelpo valvoja, niin sitä mietti, että mahtaa tytön olla ahdistavaa seistä ja kuunnella kuinka hyppynaru hakkaa sekuntteja asfalttiin kuin tasaisia, itsepäisiä litsareita. Nyt kun kello tikittää keittiössä, tuntuu rupeaminen Hanneksesta samalta. Kuin joku yrittäisi pakottaa ottamaan elämästä aikaa, vaikka kuluu se elämä ennättämättä aivan yhtä lailla.

....

Hannes käveli märkää mäkeä alas aurinko silmissään. Oikeastaan matkanteko näytti enemmän jonkinlaiselta kömpelön luistelun ja hiipimisen välimuodolta, mistä tuli typerän vanhusmainen olo. Niinpä jollekin mummolle on ohiluisuessa ihan vain yhteisen kokemuksen hengessä pakko kommentoida, että onpas perhanan liukas keli ja sitten heti kaduttava sanomatta selvän lausumistaan ja toivottava, että pian saisi kadota nurkan taakse.

Mummo toivotti kai jotakin takaisin, mutta liikkui eteenpäin sen verran hitaasti, että Hannes todellakin ehti hätäisellä luisukävelyllään talon taakse, minkä vuoksi lyhyen sananvaihdon loppu jäi häneltä kuulematta.

Poika veti pipon syvemälle päähänsä välttääkseen enempiä sosiaalisia purskauksia ja jatkoi pitkin Toivolankatua t-risteykseen. Siellä iltapäivän ruuhka jo kolisi kohti ja poispäin kaupungista. Ihmiset etenivät jumisessa letkassa liikennevaloista seuraaviin, kaikki yksin omissa autoissaan. Se oli oikeastaan aika huvittava näky, näin kun sitä sivusta katseli.

Risteyksessä tuuli alkoi yllättäen tempoa vaatteista ja natisuttaa vastapäisen lippakioskin ikkunanpuitteita. Sisällä Läski-Seija luki iltapäivälehteä. Nainen selaili sivuja hajamielisesti, miltei haluttomasti, aivan kuin ei oikeastaan olisi välittänyt saada tietää mitä kenenkin kevätsisustukseen kuuluu ja kuka on loukannut ketä ja millä sanoin. Äkkiä nainen havahtui ajatuksistaan, kohotti päätään ja katsoi vihaisesti Nurkkabaarin suuntaan. Siellä haukkui pyörätelineeseen solmittu koira. Se oli pissatusreissulla ja sen isäntä päiväkaljalla.

Suojatiellä vallitsi sellainen kiirehdintä, että Hannes luisui väen paineessa liian lähelle ajotietä. Hän joutui tapailemaan seisovaa asentoa kummallisessa vänkyrässä. Se tien ylitykseen nähden outo tulokulma muistutti häntä edellisviikon reissusta sosiaalitoimistoon, jossa Hannes yritti parhaansa mukaan selittää miksi selkä ei kestä työtä, vie yöunet ja paikoitellen mielenrauhan.

Siellä matalan pöydän edessä hän nuokkui osapuilleen yhtä epäistuvassa asennossa ja kuunteli, kun hänelle kerrottiin ettei hänellä suinkaan ole laskenut työkyky, vaan motivaatio. Lisäksi häntä vaivasi alhainen koulutustaso. Se viimeinen lisäys oli turha, koska se oli kaikille läsnäolijoille entuudestaan selvää.

Kun kaksi kaupungin liikenteen bussia oli kiirehtinyt ohitse, jalankulkijat ravistelivat suolan muruset kengistään. He kohtasivat suojatien puolivälissä ja jotkut heistä jatkoivat kadun ylitse vastakkaiseen suuntaan Hanneksesta katsoen. Lippakioskille päästyään hänestä tuntui luontevalta jatkaa kulkemistaan suoraan Nurkkabaarin vieritse kohti Stålarminkatua. Tänäänkään ei olisi asiaa keskustaan. Pubiin sen sijaan voisi poiketa, jos rahavarannot olisivat hitusen suotuisammat sellaisten suunnitelmien toteuttamiselle.

Aivan kuin vaistonvaraisesti Hannes työnsi kätensä taskuun ja suoritti vasten parempaa tietoaan muutaman kokeilevan kouraisun. Vasemmasta taskusta löytyi 50 senttinen sekä Hannikaisen olutravintolan tulitikut, oikeasta pätkä ruskeaa kengännauhaa ja rintataskusta tupakat, joten sellainen laitettiin sitten palamaan.

Pujahdettuaan kiihkeimmästä kansalaispaljoudesta sivukadulle Hannes kiipesi aidan yli kerrostalon sisäpihalle ja tumppasi tyytyväisenä tupakan B-rapun kaiteeseen. – Se on täytetty, hän sanoi juhlallisesti itselleen. Vaikka aurinko alkoi vähitellen menettää teräänsä, se kurkki vielä viistosti naapuritalon ikkunoista niin että näytti kuin se olisi laskemassa sijoilleen yhteen vinttikomeroista.

Kauempana katutasossa varjot pitenivät ja miltei peittivät vaatimattoman Varaosapalvelun kyltin. Kerrostalon kylkeen puristetun liikkeen ikkunassa oli verhot, jotka ehkä joskus olivat olleet valkoiset. Ikkunat olivat kadun liasta raidalliset, eikä sisällä näkynyt liikettä. Se oli niitä toimistoja, joihin ei huvittanut kurkistaa sisään ja kysyä minkä tyylin liiketoiminnasta oikein oli kyse. Kävi hetken kateeksi.

....
Kerrostalon ylimmässä kerroksessa Ismo tuli avaamaan oven. Sillä oli farkut jalassa, vaikka se oli omassa kotonaan. Siitä Hannes tiesi ymmärtää, että sen tyttöystävä on tullut käymään.

– Jätkä on sitten laittanut kohteliaisuushousut päälle, Hannes sanoo ja irvistää.
– Mmm, Ismo vastaa eikä sen kasvoista pystynyt lukemaan mitään.
– Ai sulla on kaljaa, Hannes sanoi ja silmäsi naulakon viereen sysättyä Olvin laatikkoa. Ne tulivatkin sitten tarpeeseen, hän lisäsi mielessään, kun Mona työnsi päänsä keittiön ovesta. Muovihanskoista kyynärvarteen valuvista vesipisaroista päätelleen se oli leikkinyt asunnossa perhettä jo jonkin aikaa.

Monan kasvot kiilsivät ja otsalle oli tiivistynyt muutama hikipisara. Tavallaan Hannes toivoi, että tyttö pyyhkisi ne hihaansa, sillä tavalla kuin lännenelokuvissa tehdään. Se olisi jotenkin sopinut tunnelmaan. Ei vaadi suuria sosiaalisia lahjoja, jotta näkee kuinka kaksikon täytyi kerätä itsensä, jotta saivat sanottua toisilleen hei. Siitä seurasi jälleen sellainen pitkä, odottava hiljaisuus, johon toivoisi jonkinlaista tausta- tai siirtymämusiikkia. Koska sellaista harvoin tosi elämässä on tarjolla, oli pakko kuunnella tiskiveden valumista ja sydämen kumahtelua ohimoilla. Kun Hannes lopulta sai hengityksensä tasaantumaan, otti hän ähkäisten laatikosta oluttölkin ja perääntyi tytön ohitse sohvalle.

– No saitko sä koskaan varattua sitä aikaa lääkärille? Mona tapaili kai ääneensä jonkinlaista ivallisuutta, mutta vaivoistaan pääsee kertomaan niin harvoin, että kysymykseen halusi silti jotakin vastata.
– Mä jumituin paineleen 1-2-3, Hannes mutisi. – Sitten vastaaja sanoi, että ohjataan pian eteenpäin, mutta ne laittoikin luurin korvaan. Kyllä mä sanoin että auttakaa.

Mona huokaisee. Hannes räplää auki tölkkiä. Paljoa liioittelematta voisi sanoa, että naisen silmissä Hannes on täysidiootti, mikä vastaa monien muidenkin käsitystä, eikä Hannes ole koskaan yrittänyt kuvaa millään toisella korvata. Ismolle ei oikeastaan ollut niin väliä, mitä he kaksi ajattelivat toisistaan. Siksipä kai hän tyytyi laiskasti näpläämään Youtubea. Joku poika kaatui päälleen skeitatessaan. Toinen löi munansa portaikon kaiteeseen. Hannes hörppi olutta hitaasti. Se maistui lämpimältä ja vähän tölkiltä, mutta toimitti muuten virkaansa erinomaisesti.

– Oletko muuten nähnyt sen runkkaaja-kissavideon?
– E, Ismo vastasi kuin olisi istunut optikon vastaanotolla.  
– Jaa, Hannes sanoi. Se on sairaan hauska. Kissa imee siinä niinku koiralta. Odotas, mä näytän sen sulle, Hannes sanoi ja taikoi sitten kasvoilleen jonkinlaisen veijarimaisen taikurin ilmeen. Hän kurotti Ismon pitkien jalkojen yli pöydälle ja alkoi etsiä oikeaa klippiä.

Mona siirtyi, minkä lie syyn saattamana, keittiöstä sohvalle Ismon toiselle puolelle. Otti poikaa kädestä ja sanoi järjestelleensä ruokailuvälineet uudelleen kaappiin.
 – Nyt se on niinku haa-vei-lu.
–  Ookoo, Ismo vastaa.
– Eiku haarukat, veitset ja lusikat. Tajuuksä?

Mutta poika ei ehtinyt innostua, koska arkisen peruskissan näköinen olento oli juuri aloittanut kultaisennoutajan fellaation. Eläimet makoilivat veden äärellä, vähän kuin kesäisellä laiturilla. Mona katsoi hetken videota ja sitten hiljaa eteensä. 

Sen sijaan että tyttö olisi alkanut toistaa aterimia koskevaa sanaleikkiään, hän yllättäen aloitti pitkitetyn selostuksen virolaisista koiranpennuista ja siitä kuinka niille pitäisi löytää koti. Hannes pyöräytti tarinan keskivaiheilla silmiään osoittaakseen, ettei ketään kiinnosta. Ismo rypisti kulmiaan ilmaistakseen, että Hanneksen kannattaisi pitää varansa.

– Oliskohan joku virolainen koira ollu tänään Nurkkabaarissa hoidossa, et kaikki on varmaan ihan ookoo, Hannes sanoi.
– Mitä? Mona sanoi.
– No niin, Ismo sanoi ja sitten istuttiin taas hetki hiljaa. Kunnes kotikissa sai koiran ähkäisemään ja aloitti sen jälkeen perusteellisen pallien tallomisen. 

Hannes hautasi päänsä sohvaan ja hihitti. Ismo huitoi käsillään ilmaa kuin yrittäisi uida pintaan todella syvästä vedestä. Koska sellaista akrobaattista toimitusta on vaikea suorittaa, jos samalla pitelee jotakuta kädestä, Mona nousi sohvalta ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Hän ei jaksaisi osallistua tarharyhmän iltapäiväkerhoon. Hetken Mona vielä kolisteli mielenosoituksellisesti eteisessä, huusi hei vasta kun ovi tussahtaen sulkeutui hänen perässään.

– Äh, Ismo sanoi ja summittaista päättäväisyyttä osoittaen käveli keittiöön. Sieltä se huuteli jotain epämääräistä, johon Hanneksen oli pakko vastata että mitä. Pian Ismo kuitenkin saapui takaisin olohuoneeseen ja avasi kaljan. Ojensi toisen pöydälle. 
– Ai joo. No miksi ei, Hannes kiitti.
– Aamulla on sitten aikanen nousu, Ismo sanoi hämmentävän järkevään äänensävyyn, aivan kuin Mona tai joku muu äiti-ihminen olisi vielä vaikuttanut huoneessa. Ilmoitusta seurasi niin syvä ja toivoton huokaus, ettei siihen millään pystynyt esittämään leukavia huomioita palkkatyön kurimuksesta, vaan oli pakko keksiä jotakin piristävää sanottavaa.

– ”Ottasin sut kakkoseen.”
– Häh?
– Kassaneiti sanoi eilen niin. Tai siis, mä kerron sen väärin. Tää on tosi hyvä juttu.
– Ookoo, ihan rauhassa vaan. Ei mitään paineita, Ismo sanoo ja näytti jo sen verran paremmalta, että tarinaa täytyi jatkaa.
– Okei. Mä niinku jonotin Suurmarketin kassalla ja siihen viereen avattiin toinen, Hannes selittää: Se kassaneiti katsoi mua suoraan silmiin ja ilmoitti reippaasti, että ”Mä ottasin sut kakkoseen”. Hannes joutuu keskeyttämään hetkeksi. Naurun pidätteleminen pistelee poskia. Ismon kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen odottavaan virneeseen.
– No mitä sitten? hän hoputti.
– Kai mä sanoin siihen, että joo kyllähän se passaa. Mutta mä luulen, että siltä meni jotenkin ohi koko juttu.
– Jaa. Ismo veti nopeasti sisään henkeä. –  Mutta kai se silti antoi Ykkösbonusta päälle? hän kysyi ja hirnahtaa. Ismo tosiaan nauraa sillä tavalla. Eikä siihen honotukseen voi olla lähtemättä mukaan. Pian Hannes hakkasi molemmilla käsillään sohvantyynyjä niin että pöly vuoroin kohosi, vuoroin laskeutui. Se muodosti seinille ydintuhomaisia pilviä näytön sinisessä valossa.