Hannes heräsi vain huomatakseen, että taas on maanantai. Seuraava, edellistä aavistuksen ruumiillisempi, mutta sitäkin painostavampi havainto koski yleistä kirkkautta, joka mitä ilmeisimmin viesti kevään tulosta. Miten valon joka vuosi onnistui niin äkkiseltään puristautua ikkunoista läpi ja heijastaa sitten muina miehinä seinille tahmeita, repaleisia kuvioitaan.

Hannes ei varmaankaan olisi huomannut vuodenajan vaihtumista, jollei aurinko olisi tuolla tavoin räpsäyttänyt siivousvaloja päälle. Ei hänen ihan välttämättä olisi tarvinnut nähdä ilmassa leijuvaa moskaa, eikä paksua mainoslehtipinoa peittävää pölykerrosta. Mutta siinä se kaikki nyt oli kevään yli-innostuneessa valokeilassa. 

Lehtipinkan päälle pöly oli laskeutunut kerroksittain kuin ikiaikainen tuhka, vaikka tahmeampana, koska siihen oli aiemmin talvella kaatunut puoli tölkillistä batterya. Seinän läpi kuului kuinka joku tilasi hissin. Sitten kolahti postiluukku ja askeleet, jotka tömisivät portaita alas kuin takaa-ajettuna.

Hannes kääntyi makuulla selälleen ja tunsi eeppistä inhoa alkanutta päivää kohtaan. Sen verran solidaarisuutta miehestä kuitenkin löytyi, ettei hän nähnyt tarvetta tehdä sen suurempaa eroa maanantain ja niiden muiden välille, vaan koki vastenmielisyyttä kovin tasapuolisesti.

Tarkennukseksi lisättäköön, ettei Hanneksen kuvotus suinkaan ole sellaista ryhdikästä vihaa, jonka kansalaisemmat kanssaihmiset arkeen liittävät. Hänelle kun ne kaikki elämän maanantait eivät erityisemmin eroa muista viikonpäivistä, paitsi että silloin hän ei tapaa niitä ystäviään, joilla on töitä. Heitä, joista juuri oli puhetta. Sen sijaan Hannes erottaa arjen siitä epämääräisestä tunteesta, että jotenkin tässä nyt täytyisi nousta ja ryhtyä johonkin hommaan.

Tänä aamuna ikkunaverhon lävitse puskeva kevätaurinko kiistämättä vahvisti tunkeilevaa arjen kokemusta, joka teki aamusta jollain tapaa entistä arjemman. Kevättä ei koskaan tulisi yhdistää arkeen muuten kuin valvotuissa olosuhteissa. Niinpä Hannes ei tuntenut millään muotoa olevansa valmistautunut tämän kaltaisiin äkillisiin elämänmuutoksiin. 

Mutta nyt se kokemus kuitenkin oli jo syntynyt, ja jotenkin siihen täytyi suhtautua. Ehkä jopa ryhtyä jotakin asiaa toimittamaan. Hannes sormeili hetken pussilakanan kulmaa, josta peitto oli karannut mutkalle jalkopäähän. Sängynjouset nitisivät. Sitten roskapussi liikahti itsekseen keittiössä.

Ehkä luonteensa sisäisestä ristiriidasta johtuen Hanneksesta tuntui paremmalta pysytellä silti vielä hetki pitkällään. Hän yritti miettiä arkisia asioita, työtunteja ja tuntipalkkaa, plussia ja miinuksia, mutta sitten piti vetää jo viiva alle. Kertoa luku kolmellakymmenellä, laittaa desimaalipilkku ja löytää veroprosentti, lyödä se lukkoon ja ottaa summa palkasta. Siinä olisi sitten valmista lopputulemaa, jonka nimi on brutto tai netto. Hannes ei koskaan muista kumpi, joka tapauksessa se summa, joka ei kuitenkaan riittäisi vuokraan, sähköön, puhelinlaskuun, bussikorttiin ja tupakkaan.

Olisi todellakin turha yrittää pystyyn ennen kuin kansalaisemmat yksilöt kotoutuvat päivätöistään. Jos sitä ryhtyy kylmiltään rupeamaan, syntyy vain kusipäisiä ajatuksia. Ja heti varoittamatta tuli mieleen alakoulun pulskat tytöt, ne jotka eivät koskaan oppineet hyppäämään narua. Ehkä hekään eivät halunneet, vaikka muut tytöt huusivat kuorossa että nyt, nyt, nyt. 

Sitä kun silloin lapsena katsoi vierestä ja laski katuun piiskaavia iskuja kuin joku epäkelpo valvoja, niin sitä mietti, että mahtaa tytön olla ahdistavaa seistä ja kuunnella kuinka hyppynaru hakkaa sekuntteja asfalttiin kuin tasaisia, itsepäisiä litsareita. Nyt kun kello tikittää keittiössä, tuntuu rupeaminen Hanneksesta samalta. Kuin joku yrittäisi pakottaa ottamaan elämästä aikaa, vaikka kuluu se elämä ennättämättä aivan yhtä lailla.