....

Aloitin aamuni keittämällä tupakkaa. Olen vasta ryhtynyt tähän kummalliselta kuulostavaan puuhaan. Syy siihen ei alkujaan ole niin eriskummallinen kuin voisi olettaa. Eräs isäni hyvä ystävä, leppoisa vanhempi herra, jonka nimen olen jo unohtanut, kertoi joskus tehneensä samoin. Tupakan purujen liottaminen väljässä kiehuvassa vedessä kuulemma poistaa suurimman osan haitoista, kuten nikotiinin, tervan, joitakin muita lisäaineita sekä maun.

Haju säilyy keittämisestä huolimatta ennallaan, ainakin jos on uskominen naapurini nelivuotiasta poikaa, Lassea. Hän asuttaa isänsä kanssa yksiötä, jonka keittiön puoleinen ikkuna sijaitsee aivan omani vieressä. Me istumme usein Lassen kanssa ikkunalla puhelemassa. Lasse on siinä iässä, jossa hän jatkuvasti oppii jotakin uutta. 

Kuluneen vuoden aikana hän oli ensin erityisen ihastunut intiaaneihin, sitten dinosauruksiin. Viimeiksi poika lainasi vanhat Asterixini. Koska poika ei kiireiltään ole vielä oppinut lukemaan, hän katselee kuvia ja tekee päätelmänsä muinaisten gallialaisten oloista siltä pohjalta.

Nyt hän istuu ikkunallaan siemaillen taikajuomaa pienestä sitruunan mallisesta, kirkkaan keltaisesta pullosta. Lasse irvistää miehekkäästi, mutta kieltäytyy samassa tarjoamasta huikkaa pehmolelulleen Allulle, joka on jo vahva eikä tarvitse taikajuomaa.

Allu ei tipahtanut pienenä taikapataan, eikä ole syntyperältään gallialainen vaan albertosaurus, tyrannosaurus rexin esi-isä ja siten sekä ällistyttävän voimakas että ikivanha. Lassen laskujen mukaan vanhempi kuin minä ja poika yhteensä. Lasse ottaa ajoittain Allun mukaan keskusteluihimme ja olen huomannut sen olevan varsin perillä kaikenmoisista maailmaa koskevista asioista.

Viimeksi eilen Allu huomautti minulle kuinka ajattelematonta tupakointi on, noin kansanterveydellisesti ajatellen. Pehmoleluksi se oli hämmästyttävän hyvin selvillä siitä, miten paljon lisäkustannuksia tupakoinnista koituu yhteiskunnalle.

Yksinelävänä ihmisenä minulle ei koskaan ole tullut edes mieleen tupakoinnin olevan ongelma, päinvastoin. Isäni poltti kotona. Minä olen aina polttanut kotona. Tupakka on tapa, joka kokosi perheen yhteen. Isäni ja minut. Lisäksi nautin savun mausta kielellä, polttamisen tarjoamasta pysähdyksestä ja korkealle ilmaan kohoavista sinisistä savukiehkuroista, jotka ovat kuin puolitiehen mietityt ajatukseni.

– Olet todellakin oikeassa mutta, aloitin. Sillä äkkiä minut valtasi halu puolustautua. Elämäntapaani vastaan oli hyökätty suppean, mutta päättäväisen armeijan voimin. Koska tupakoinnin perusteleminen pienelle lapselle olisi kuitenkin jokseenkin raukkamainen teko, yritin sen sijaan kuvailla sitä, miten tupakointiin liittyvä tunne itsellisyydestä oli nuorena jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Jätin kuitenkin taktisesti mainitsematta Malboro-miestä nimeltä. En myöskään tuonut esiin seikkaa, joka surullisesti päätti sankarin tarun.

Poika ja pehmolelu eivät suinkaan olleet valmiita antamaan periksi. Heihin eivät vähäiset kertojantaitoni eivätkä omaelämäkerralliset viittaukseni tehneet pienintäkään säväystä. Epäonnisen tulkin osaan ajautunut Lasse roikkui nyt puoliksi ulkona ikkunasta ja välitti kiivasta sanatulvaa.

Allu ei viisaudessaan itse alentunut tulkatun puheenvuoronsa aikana ottamaan katsekontaktia, vaan vetäytyi sisätiloihin. Tämä antoi Lasselle enemmän tilaa lopulliseen hyökkäykseen.

– Ja vaikka sairaudesta voi parantua, tyhmyydestä ei, poika pudotti. Lausetta seuranneen hiljaisuuden aikana Allu ilmestyi jälleen voitonriemuisena ikkunaan. Lasse katsoi ylpeänä pehmoleluaan ja siirsi sen jälkeen katseensa minuun. Hän siristi silmiään hieman säälien.

– Tyhmiä nuo härmäläiset, poika totesi.

En voinut olla ihailematta pojan rikkumatonta antaumusta. Myönsin hetimiten tappioni ja kysyin kuinka minun tulisi tilanteessa menetellä. Ratkaisu oli yksimielinen.

– Lopeta! Lasse ja pehmoeläin kiljahtivat yhdestä suusta – Heitetään tupakat liemeen ja tuikataan tuli alle! Niin minä sitten tein.