....

Isoisäni, jota pidettiin kotikaupungissaan aivan erityisenä hahmona, oli aikanaan sekä loistava yleisurheilija että muusikko. Hän oli lisäksi hankala ihminen, joka usein ajautui napit vastakkain naapurustonsa tai jonkun kaupungin merkittävän henkilön kanssa.

Isoisäni mielestä kyse oli tilanteista, joissa asioiden oikeaa laittaa ja suoraa puhetta ei kuunneltu. Kaupunkilaiset noin yleisesti ajattelivat, että muuten varsin hieno ja arvostettu mies ei osannut käsitellä viinaa. Koska hän tästä huolimatta nautti yhteisössään jonkinlaista epävirallista erityisasemaa, olihan isoisä tehnyt elämäntyönsä työväen orkesterin kapellimestarina, annettiin hänelle tavallista enemmän vapauksia toteuttaa viinahulluuttaan.

Koska isoisä oli ikämiehenäkin edelleen syvimmiltä luonteeltaan urheilija, joka uskoi kovaan harjoitteluun, hän ei koskaan lähtenyt kotoaan ilman keskittynyttä henkistä valmentautumista. Niinpä isompia yhteenottoja osattiin sukumme lähipiirissä odottaa viikonloppuun. 

Lauantaiaamuna mies katosi halkovajaan, missä hän joi päänsä täyteen kotipolttoista pirtua yleisurheilusta voittamastaan pokalista, johon kaiverrettu vuosiluku oli aikoja sitten kulunut pois. Tämän jälkeen hän availi kantavaa ääntään muutamin huudahduksin – joita hänen vaimonsa niihin aikoihin kutsui johnnyweissmüllereiksi näyttelijän miehessään herättämän loputtoman ihailun vuoksi –  ja suuntasi kadulle.

– Isäpappa lähti juoksulenkille, isälleni selitettiin. Isäni oli tuolloin vasta seitsemän vanha, minkä vuoksi oli jo kasvatuksellista syistä tärkeää ymmärtää, ettei ilman harjoittelua synny tuloksia niin keihäänheiton kuin muidenkaan harrasteiden parissa.

Ilkeät kielet kertoivat isoisän ilmestyneen useimmiten kilpapaikalle tukkihumalassa, heittäneen keihäänsä enemmän sinnepäin kuin taiten ja harkiten, mutta jostain selviämättä jääneestä syystä sattuneen olemaan kännipäissäänkin ylivoimaisen taitava urheilija. Niinpä kaupunkilaiset suhtautuivat hänen edesottamuksiinsa suurella ymmärtämyksellä.

Pistämättömän kuntonsa lisäksi isoisä oli kuitenkin myös taiteilijaluonne. Hyvänä päivänä hän saattoi ottaa mukaan trumpettinsa ja juosta soitin kainalossaan kaupungin halki ehtiäkseen riitapukarinsa pihamaalle kaikkein otollisimpaan aikaan. 

Yleensä tämä hetki löi keskiyöllä, koska isoisälläni oli paitsi harkintakykyä myös dramatiikan tajua. Vuonna 1953, erään täydellisesti ajoitetun trumpettisoolon jälkeen kaupunkilaisten kärsivällisyys kuitenkin saavutti lakipisteensä ja seuraavana vuonna isoisäni perheineen muutti johtamaan naapurikaupungin orkesteria.