....

Lähellä erään ystäväni kotia, pienen aukion laidalla, sijaitsee kaupungin vanhin lippakioski. Paikkaa kutsutaan yleisesti Läski-Seijan kiskaksi, koska Seija on siellä töissä joka päivä ja niin tajuttoman lihava, että virallinen nimi tuntui jotenkin epäinformatiiviselta.

Siinä kioskin edessä parveili joukko kouluun kyllästyneitä pikkupoikia. Pojat yrittivät kiivaista viittelöistä päätellen keskenään selvittää kuka heistä huijaisi Läski-Seijan myymään tupakkaa. Kävelin hitaasti luisuttaen mäkeä alas. Minulla oli tällaisena iltapäivänä kaikki maailman aika, eikä toisaalta minkäänlaisia aikeita joutua nuorten miesten tupakan ostoaikeiden tuomariksi.

Koska olen luonteeltani utelias, tihrustelin silti parhaan kykyni mukaan vastavaloon. Eteläinen tuuli nosti maasta menneen talven pölyä, joka sai kioskin näyttämään tomupilven sisään piirretyltä. Osapuilleen samalla hetkellä kun hintelin pojista otti askeleen kohti myyntiluukkua, kioskin luukusta puski ulos kohtuuttoman suuripäinen nainen, joka huusi ettei pojilla ole asiaa kuin karkkihyllylle. Sitä myöten Läski-Seija sulki suunsa ja kioskin luukun ja syventyi jälleen haluttoman näköisenä iltalehteensä.
– Pullathan sä oletkin jo vetänyt, hintelä poika huusi suljetulle luukulle.

Hetken naureskeltuaan ja potkittuaan hiekkaa pojat matelivat ohitseni pyörilleen ja suuntasivat kohti lähintä markettia. Päättelin, että he pian oppivat varastamisen huijaamista helpommaksi tavaksi päästä jonkinmoiseen lopputulokseen. Koska historialla on tapana toistaa itseään, he luultavimmin toimivat samoin kuin lapsuuteni pahat pojat.

Silloin elettiin 1980-luvun loppupuolta, aikaa jolloin elokuvavuokraamot eivät pullistelleet irtokarkkilaareja ja jäätelöä, mutta tupakoita myytiin pitkille alaikäisille kappalehintaan miltei mistä tahansa grillikioskista.

Koululuokkani aloittelevat pikkurikolliset valitsivat yleensä joukostaan yhden, mieluiten rinnakkaisluokkalaisen rikoskumppanin, jolle kesätyö oli enemmän ulkoa pakotettu ryhtiliike kuin suoranainen taloudellinen kysymys. Sillä tavoin he söivät ilmaisia ranskalasia perunoita koko kesän. Ruokatupakat varastettiin isän taskusta tai otettiin hakupalkkana grilliltä haetuista askeista, jälkikäteen ja salassa tietenkin.

Itse en koskaan päässyt mukaan näihin piireihin, koska kaikki kesätyöpaikkani olivat liiketoimirajoitteisia, kuten siivoamista tai vanhustenhoitoa. Sellaiset työt eivät sovellu kapitalististen taipumusten kehittämiseen. Oli äärimmäisen haastavaa yrittää luoda muiden alaikäisten parissa liikevoittoa pesuaineilla ja jättimäisillä vaipoilla. Kerran tosin leikimme pihassa vesisotaa täytetyillä kertakäyttöisillä muovihanskoilla – mikä teki minut suunnattoman ylpeäksi –  kunnes isäni äkkäsi puuhamme ja antoi minulle kotiarestia sekä tiukan puhuttelun työn halveksumisesta.