....

Koulun aloittaminen tuntui minusta valtavalta kynnykseltä. En oikein ymmärtänyt sitä myhäilevää tapaa, jolla kaikki tuntemani aikuiset minua halusivat opastaa. Vaikka periaatteessa olin aivan yhtä innoissani uudesta elämänvaiheesta kuin kuka tahansa ekaluokkalainen, olin henkisesti valmistautunut kohtaamaan suuren huijauksen.

Vielä vuotta aiemmin olin ollut tyystin toista mieltä. Vuonna 1986 olin viettänyt lastentarhassa kaksi vuotta. Sitä ennen evankelis-luterilaisessa kirkonkerhossa toiset kaksi. Olin loppuunkyllästynyt lapsiin ja aikuisiin, jotka pitivät minua yhtenä niistä. Osasin itse pukea kurahousut, söin lautaseni tyhjäksi vaikka en olisi halunnut ja pystyin jo teeskentelemään nukkuvaa pistävän hajuisessa lepohuoneessa. Olin valmis.

Reilu viikko ennen koulun alkua vastaanotin kuitenkin mullistavia uutisia. Hälyttävä, vaikka ikäluokalleni varsin keskeinen, tiedoksianto saavutti minut kesken pihaleikkien. Olin juuri saanut potkittua rengaskeinun kunnon vauhtiin, kun Timo ja Simo, jotka olivat paitsi seinänaapureitani myös erimunaiset kaksoset, paljastivat tuleville ekaluokkalaisille koulun olevan täyttä paskaa.

Tiedon järisyttävyys oli sitä luokkaa, että Heidi ja Lotta, jotka hyppäsivät ruutua, sekosivat lopullisesti laskuissaan ja minulla pöllähti äkkijarrutuksessa hiekkaa hiuspohjaa myöten. Yritimme aluksi parhaamme mukaan väittää vastaan, mutta poikien kalenterivuoden mittainen kokemus musersi pian heikon vastarintamme. He kertoivat, että opettajat hoitavat työtään samoin kuin poliisit, jotka meilläpäin partioivat katuja. Pikät kädet, hyvä reaktionopeus ja kantava ääni olivat kummallekin ammattiryhmälle ainoastaan eduksi.

  

Naapurin takkutukkaiset kaksoset olivat ensimmäisestä koulupäivästään lähtien joutuneet herkeämättömään tarkkailuun, josta he selvisivät ainoastaan oveluudella ja tarkasti peitellyllä imartelulla. Sillä koulussa lapset jaettaisiin kahteen ryhmään, he selittivät. Näitä ryhmiä kutsuttiin kirjaimilla A ja B, joista edelliset tulisivat aina saamaan parhaat arvosanat ja jälkimmäiset opettajien ja vanhempien jakamattoman huomion.

Sinä iltana olin poissa tolaltani. Intin yhä uudestaan vanhempieni mielipidettä asiasta. Koska kotonani tapoihin kuului jättää koululaitoksen puutteet – pakkoruotsia lukuunottamatta – tarkemmin puimatta, en saanut järisyttävälle informaatiolle vahvistusta enkä kieltoa. Sen sijaan sain seuraavana päivänä isovanhemmiltani lahjaksi selkärepun, tuliterän lyijykynän ja sinisen ruutuvihkon.

Tartuin kuhmuiseen koululaukkuun kuin todistusaineistoon, joka lopulta johdattaisi minut ratkaisun äärelle. Kuljin kotona kuin sähköistettynä. Edes iltaisin en uskaltanut riisua reppua, jota alituiseen pakkasin ja purin lahjaksi saamillani sekä muilla käsillä olevilla esineillä: ilmaisjakelulehdillä, villasukilla ja nenäliinoilla.

Sitten keksin harjoittaa koulutaitojani ja opettelin viittaamaan. Ennen jokaista puheenvuoroani ilmoitin ensin nimeni kantavalla äänellä. Vaikka perheeni epäilemättä pelkäsi minun tulleen seinähulluksi, kannustivat he periksiantamattomuuttani.

 – Koulu on ensimmäinen askel aikuistumiseen, he sanoivat hymyillen. Ja sitten hiljempaa toisilleen: –  Meidän täytyy olla kärsivällisiä. Lapset saatavat olla tuollaisia.

Kolmantena aamuna perheeni alkoi saada kyllikseen. Isäni epäili jonkinlaista äkillisesti puhjennutta maanisuutta ja yritti järkeilemällä huiputtaa minut rauhalliseksi. Äitini huokaili ja hieroi käsiään yhteen. Myöhemmin paikalle hälytetty isoäitini keksi varoittaa minua skolioosista. Vaarallisesta taudista, jossa lapsi sulautuu yhteen selkäreppunsa kanssa ja on tuomittu kulkemaan kyttyrä selässään lopun ikänsä. Mutta lopulta ainoa asia, joka tilaani helpotti, oli aika.