.....

Seija nukkui pintaunta, mutta heräsi ontoon särkyyn jossain vatsan tuntumilla kauan ennen aurinkoa eikä kyennyt ryhtymään mihinkään. Unessa hän ajoi polkupyörällä alamäkeen. Huristi keskellä tietä ja keskeltä suuria lammikoita, joiden jäinen pinta rapisi rikki renkaiden alla. Joku pikkupoika rullasi perässä ja kiljahteli niin että korviin sattui. Vai oliko se pakkasilman vinkunaa, sen saman joka aamuisin yllätti ja sai haukkomaan henkeä. Ulkona oli vielä pimeää. Sen tiesi todeksi vaikka verhot suljettuina. Joka puolella vetisen alkutalven hämmentävä mykkyys.

Päivät kuluivat nykyään nopeasti ja niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä ja kirkon portaat lavastettu joulunavajaisia varten. Orkesteri seisoi pitkään paikoillaan paraatipuvuissaan, liikkumatta ja keskittyneinä. Ohikulkijat muodostivat hitaasti heidän eteensä puoliympyrän. Kun jouluvalot kello kuudelta syttyivät, viulisti aloitti vanhan sävelmän. Pian muut soittimet yhtyivät siihen. Kappale oli kaunis ja liikutti monia. Se toi mieleen metsän, jonka laidalla puut kaartuvat kohti taivasta niin että näyttää kuin koko maailma päättyisi siihen. Lopussa musiikin piirtamä kuva haihtui ilmaan niin kuin mielikuvilla on tapana. 

Orkesterille annettiin tumppukäsin kumeat aplodit. Kapellimestari kumarsi syvään ja viittasi kädellään soittajiin, jotka nousivat seisaalleen. Joku yleisöstä päästi pitkän ujeltavan vihellyksen. Seija unohtui seisomaan paikalleen vielä kun muut lähtivät kuka minnekin. Viulun sointi oli nostanut muistoja ja asioita, jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Mutta vaikka Seija kuinka yritti palauttaa ne mieleensä, muistot pakenivat eivätkä suostuneet saamaan hahmoa. Pian liikutuskin katosi ja tilalle jäi painoton ja irtonainen olo.

Kirkonkello löi seitsemää ja ääni kaikui kaikui kaanonina vastapäisistä taloista. Seija huomasi seisovansa yksinään kadulla, missä mikään ei liiku. Aivan kuin odottaisi jotakuta tulevaksi. Ketä hän voisi vielä odottaa. Seija yritti maalata miehensä kasvot eteensä, koetti palauttaa mieleen kaikki pienet yksityiskohdat, mutta ne vastustelivat ja asettuivat väärin. 

Ehkä muistaminen kävisi helpommin paikoissa, jotka tunnen hyvin, joissa me yhdessä kuljimme. Mies käveli aina hyvin nopeasti pitkin harppauksin, puhui lakkaamatta, eikä huomannut jättävänsä Seijan jälkeen. Se mahtoi ulkopuolelta näyttää huvittavalta. Ei siihen saanut sanaa väliin, muuten Seija olisi varmasti sanonut että hidasta hyvä mies. Kun he pääsivät perille, mies ihmetteli vaimon punaisia poskia ja vaitonaisuutta. Mutta kun he ottivat toisiaan kädestä, levisi kämmeniin lämpö.