....

Kirurgian poliklinikan odotushuoneessa haisi happamelle, kuin sairaiden hajua olisi yritetty peittää läiskimällä lattioille ja seinille jotain uudenajan puhdistusmaitoa. Penkeillä istui muutamia vanhuksia, yksi kättään pitelevä levotonsilmäinen nuorimies ja äiti tyttärensä kanssa. Pikkutyttö ei vaikuttanut alkuunkaan sairaalta. Lapsi tarkkaili odotushuoneessa istuvia silmät tarkaavaisina ja puhui välillä itsekseen muttei itselleen, vaan jollekin aikuisille näkymättömälle vierustoverille. Se vaikutti olevan hilpeä kaveri, sillä tyttö purskahti tuon tuosta kilkattavaan nauruun, jonka äiti lopetti alkuunsa puristamalla lasta tiukasti käsivarresta. Oona hymyili tytölle. Lasten into ulottui jopa sairauden ja onnettomuuden ylitse, koska heille ei ole kuolemaa. Kaikki on alussa, uutta ja kiehtovaa, jopa sairaalan ummehtunut rutiinien tuoksu.

Tuula pönötti sängyssä puettuna pyjamaan ja sairaalan aamutakkiin, sellaiseen muodottomaan valkoiseen rutkuun. Jalkoihinsa hän oli saanut paksut villasukat. Oona tunsi omatunnon pistoksen, olisi pitänyt tuoda äidille jotain istuvampaa ja kauniimpaa päällepantavaa. Ensi kerralla, täytyisi painaa mieleen. Sylissään Tuulalla oli iltapäivälehti, jonka sivuja hän käänteli välinpitämättömänä.

– Kop kop, Oona sanoi. – Voinko tulla sisään?

– Jo oli aikakin, Tuula vastasi. – Mitä täällä pitää tehdä saadakseen aikansa kulumaan? Television kaukosäädin on kateissa ja tupakalle ei saa lähteä, hän jatkoi ja osoitti villasukkiaan. –Veivät minulta kengät.

– Eihän sitä niin voi tehdä, Oona ihmetteli. –Tässä on varmaan tapahtunut jokin väärinkäsitys. Minä pyydän hoitajaa tuomaan ne takaisin.

– Mitä turhia, minä poltan tuossa ikkunassa. Auta minut ylös.

Tuula pönäsi itsensä istualleen ja huohotti. Oona auttoi äitiään nostamaan jalat sängyn laidan yli ja yritti kainaloista tukemalla nostaa hänet pyörätuoliin. Tuula oli lihonut vai liekö maatessaan veltostunut, koko ruumis tutisi ja lipsui Oonan otteessa.

– Ei tuolla tavoin, Tuula ulvahti. – Yritätkö irrottaa käteni kainalokuopasta. Ei noin. Nyt se tuoli karkaa, katso sen perään. En minä voi ympäri huonetta juoksennella! Oona talutti pyörätuolin takaisin sängyn viereen ja ymmärsi tällä kertaa lukita kulkuvälineen jarrut. Hiki helmeili äidin otsalla hänen tukiessa itseään sängyn vahvaa metallirunkoa vasten. Oona sihtasi tuolin äitinsä selän taakse ja Tuula pudottautui ähkäisten istualleen.

– Työnnä minut ikkunalle. Ja anna tupakka.

– Äiti en minä polta, Oona sanoi. – Eikä sinunkaan pitäisi, hän lisäsi nopeasti.

– Kuinka niin et polta?

– Minä lopetin viisi vuotta sitten, kyllä sinä sen tiesit.

– Kuka täällä aikoo polttaa, naisääni tiukkasi ovelta. – Huoneessa ei missään tapauksessa saa tupakoida. Sitä paitsi koko sairaala-alueella on tupakointikielto. 

Pitkä ja hämmästyttävän hento nainen käveli huoneeseen. –Oletteko te potilaan lähiomainen? Ainoastaan lähiomaisilla on vierailuoikeus.

– Kuinka lähellä sitä pitää olla? Tuula kysyi, selväsi loukkaantuneena hoitajan toruvasta äänensävystä.

– Kyllä, olen hänen tyttärensä, Oona sanoi väliin. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs hoitajaa ja hymyili. Bergström, luki nimilapussa. Oona ojensi oikean kätensä.

– Me emme kättele täällä, hoitaja sanoi suu viivana. – Bakteerit saattavat tarttua ymmärrättehän. Oona pudotti kätensä housun sauman viereen ja raapaisi reittään, käsi oli vieläkin puuduksissa äskeisestä voimannäytöstä.

– No siinä tapauksessa hyvinkin läheisiä, Tuula jatkoi haastavasti. –Tytär oli nimittäin juuri lykkimässä minua ulos, etkös ollutkin. Kioskille, kanttiiniin tai mikä sen nimi on. Me mennään tyttären kanssa tupakalle.

Hoitaja mulkaisi ensin Tuulaa, sitten Oonaa kuin aikoisi vielä valistaa heitä tupakoinnin haitoista, mutta luopui  aikeestaan. Ehkä hän päätteli, ettei vanhan naisen uhmaa voitettu varoituksin ja läksytyksin, koska kerta kaikkiaan yllättäen vaihtoi puheensävyään ja kertoi toivovansa Tuulan palaavan päivälliselle, jälkiruokana olisi vanukasta. Lauseen viimeinen sana valui ulos kuin siirappi.

– Läski tykkää vanukkaasta, Tuula mutisi Oonan työntäessä pyörätuolia kohti ovea.

– Anteeksi mitä, hoitaja Bergström kysyi.

– Että kuulostaa maukkaalta, Tuula lirkutti, sitten Oonalle: – Ymmärrätkö nyt mitä täällä joutuu kestämään. Hulluja kaikki, ikäviä ilkimyksiä.