....

– Äiti on joutunut sairaalaan, Oona sanoi puhelimessa. – Se oli kaatunut kotonaan ja lyönyt päänsä, ei mitään vakavaa, hän lisäsi nopeasti, mutta piti sen jälkeen pitkän paussin. – Sanoivat hänen olevan liian vanha asumaan yksin. Onko mutsi muka vanha, Hannes mietti, mutta kysyi mitä se tarkoittaa.

– Se tarkoittaa, että ne lähettävät jonkun sieltä sairaalasta katsomaan äidin kotioloja. Tekevät päätöksen sitten, että josko äiti lähetetään vanhainkotiin.

– Vanhainkotiin?

– Niin, äiti alkaa olla sen ikäinen. Nukutko sä vielä? Oona kysyi.

– Miksi ne meille soitti? Hannes kysyi. – Miksi sä mulle soitit?

– Ei varmaan olisi pitänyt. 

Puhelun taustalta kuului kilistelyä. Se varmaan tiskasi samaan aikaan. Oona teki usein vähintään kahta asiaa yhtä aikaa, se oli lapsesta saakka ollut sellainen. Kai se vaan jotenkin niinku vihaa ajanhaaskuuta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Oona lisäsi:  – Luulin, että sua kiinnostaisi, mutta ei kai sitten.

Puhelu oli outo tapa herätä. Siitä tuli niin yllättävän toiminnallinen olo, että Hanneksen oli hetkeksi jäätävä makuulleen ihan vain toppuutellakseen äkillistä tarmoa. Syntyi kaikenlaisia yllättäviä ajatuskulkuja, jotka Hannes oli ehtinyt vuosien kulussa unohtaa. Äiti. Miksi hänen pitäisi välittää tai edes siskon mieliksi teeskennellä. Tulipa mieleen sellaistakin, että juuri näiden tilanteiden vuoksi oli olemassa hyvinvointipalveluita ihan kunnan puolesta. Ettei kenenkään tarvitsisi välittää, tai ei nyt ainakaan millään niin köykäisellä perusteella, että sattumalta tässä ollaan verisukulaisia.

Ulkona tuuli piiskasi mäntyjä ja puski ikkunoita kuin ei olisi mahtunut ahtaalle sisäpihalle. Se sai puut riepottamaan oksiaan ja heittelehtimään kuin kehitysvammaiset diskossa. Hannes hautasi päänsä tyynyyn. Hän tunsi kohdanneensa syvää epäoikeudenmukaisuutta. Nytkö hänen pitäisi hypätä apuun, antaa anteeksi, unohtaa kaikki, kuopata ne menneisiin multiin, opetella hymyilemään silmillä ja vaihtamaan vanhusvaippat ja esittää perhettä. Äitiä ja sen aikuisia lapsia. Ei tule onnistumaan. Tässä kun oli ollut tätä ryhtymistä lähiaikoina aivan tarpeeksi muutenkin. Ei mulla ole äitiä, se on vaan joku jonka joskus tunsin.

Siitä oli pitkälle toistakymmentä vuotta kun Hannes oli puhunut äitiänsä kanssa. Tarkalleen ottaen mistä syystä oli tosin alkanut Hanneksen muistissa hälventyä. Enemmän se oli sellaista vihaista kipuilua vatsanseutuvilla ja otsan rypistymistä, sellaisia tunnepohjaisia reaktioita niin kuin sisko sanoisi. Mitä sekin mistään tiesi. Aina ollut sen lempilapsi, täydellinen ahkera Oona, joka seuraa A-studioita ja lukee Hesarit, on perillä politiikasta ja osaa perustella mielipiteensä käyttämättä ilmauksia vittusaatana, musta tuntuu tai kun se nyt vaan on niin.

Tuuli ei iltäpäivään mennessä ottanut tyyntyäkseen. Puuskat piiskasivat pihanurmea tai mitä siitä oli jäljellä maalausfirman nosturien renkaanuurteissa. Pihalle kesällä unohtunut penkki seisoi tyhjillään, eikä kellään ollut aikeita siihen istahtaa, jos ei halunnut näyttää toimettomalta. Kahvia keittäessä Hanneksen vatsassa alkoi taas kiertää. Saatanan saatana. Se kuikelo haluaa vain huomiota. Katsokaa minua, olen vanha, kädet niin heikot ettei jaksa piiskaa pidellä. Pää sillä on varmasti vedossa ja kaikki pahuudet sen sisässä. Hannes nousi ja kaatoi kahvin viemäriin.

Kaikki vuodet, jotka Hannes oli tuudittanut välitilaan, valuivat samaa matkaa kitkerän mustan nesteen joukossa. Entä jos ei olisi menneisyyttä. Jos vain lähtisi muiden sellaisten mukaan, jotka ovat siirtymässä tästä pisteestä toisaalle, junalla etelään, sieltä töihin rannikkokaupunkiin tai ainakin sinne rannikkokaupunkiin. Äkkiä hän tunsi tarvetta päästä tunteeseen, jossa elämä on viiva jolla on suunta koska tienviitalla on suunta. Pelkästään eteenpäin. Ei koskaan taaksepäin, ei koskaan takaisin sinne. Hän otti pöydältä puhelimen ja poisti sen muistista siskonsa numeron, se paskianen, kehtasikin soittaa.