.....

Jostakin syystä sukuni miehet ovat tahtoen tai ikään kuin vahingossa päätyneet työelämässä saneerausalalle. Heistä kaksi on maalareita ja kolme putkimiehiä. Isäni luki itsensä aikoinaan historian opettajaksi, mikä ei työnä nähdäkseni liiemmin eroa muista viemärihommista. Paitsi että isäni voi töissä ollessaan käyttää suoria housuja.

Veljeksistä nuorin aloitti työt kaupungin putkimiehenä 1980-luvun alussa. Koska samassa työpaikassa edusti jo entuudestaan kaksi meikäläistä, aika ajoin saattoi hyvinkin käydä niin, että hänet käskettiin samalle keikalle joko veljensä tai isänsä kanssa. Tällöin sukulaismiehet jakoivat työtehtävien lisäksi myös työtoverit.

Tämä seikka ei tehnyt nuorimmaisesta erityisen pidettyä. Ei sen vuoksi, että setäni olisi sukulaissuhteidensa varjolla nauttinut jotenkin aivan erityisestä kohtelua, vaan vallan toisista, ulkoammatillisista seikoista johtuen. Hän oli nimittäin kehittänyt itselleen mutkattoman työasenteen lisäksi ilmiömäisen sanallistamisen taidon.

Vaikka setäni ei varsinaisesti koskaan ollut kirjamiehiä, oli hänelle lipsahtanut sellainen sosiaalisten tilanteiden lukutaito, joka olisi tehnyt kateelliseksi oppineimmankin sosiologin. Koska hän oli pohjimmiltaan mutkaton mies, oli hänelle luontevaa kohdistaa lahjansa paskantärkkeyden panetteluun, missä setäni kehittyikin varsin taitavaksi.

Vuoden ympäri mies raatoi kahdeksasta neljään viemäriputkien liittimien ja tiivisteiden parissa ja keräsi todisteita ihmiskunnan mädäntyneisyydestä. Viemärin tukkeet kun kertovat elämänmenosta vivahteikkaammin kuin seikkaperäisimmät kasvokkain annetut todistukset. Iltaisin hän raportoi havaintonsa monisanaisesti kortteliraadille, joka tapasi niihin aikoihin kokoontua lähibaarissa. Lähtöpassit töistä setäni kuitenkin sai vasta erään yllättävän kahakan jälkeen.  

Setäni oli määrätty vilkaisemaan erään keskustan toimistorakennuksen viemäriä. Tarkemmin ottaen vessanpönttöä, joka oli sinä aamuna aiheuttanut viraston naisväessä paniikkia. Kun vessasta aika ajoin kantauvat kiljahdukset alkoivat kiristää toimiston sosiaalista kanssakäymistä, tarttui sihteeri puhelimeen. Hän ilmoitti kantavalla äänellä vessanpöntöstä kurkivan jotakin sinistä, jotka välillä katosi näkyvistä.

– Jotakin sinistä? isännöitsijä kysyi.

– Kyllä, olen siitä ehdottoman varma, sihteeri varmisti. – Vaikka välillä se jokin häviää, hän myönsi kuiskaten.

– Ehkä joku unohti vetää vessan?

– Ei varmasti. Olen aina paikalla ensimmäisenä, sihteeri intti. –Tänä aamuna pytyssä näkyi jotakin sinistä!

Jotta ketään ei leimattaisi hulluksi – mikä saattaisi toimiston kaltaisessa tiiviissä työyhteisössä olla lamauttavaa – suostui isännöitsijä lopulta lähettämään paikalle putkiasentajan. 

Setäni ajoi pihaan tismalleen sovitulla hetkellä. Sihteeri odotti ovella ja viittoi miestä kiirehtimään. Kun setäni löysi sopivan parkkipaikan ja käveli ovelle, pyylevä nainen nyökkäsi pikaisesti ja esitteli itsensä Ritva Sarpioksi.

– Heikki, setäni sanoi.

– Kun tilanne on nyt aivan kauhea, sihteeri puuskutti. – Se jokin on taas täällä!

– Ymmärrän, setäni lohdutti, vaikka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Hänellä oli käytännön ihmisenä tapana ensin katsoa ja päätyä vasta sitten lopputulokseen.

Toimiston työntekijät antoivat putkiasentajalle täydellisen työrauhan. Hajulukon avaaminen ja tyhjääminen ei vienyt häneltä puoltakaan tuntia ja tuotti samantien tuloksia. Hetken kuluttua setäni seisoi toimiston eteisessä ja pyyhki kättään housuihin. Toisessa kädessään hän roikotti parin litran pussillista muusautuneita mustikoita ja jotakin, joka oli joskus saattanut olla taloushanska.

Johtuiko se sitten luonteen pirullisuudesta tai tilanteen herkullisuudesta, mutta vessanpöntöstä nousseen marjasaaliin kohdalla setäni arviointikyky pääsi notkahtamaan.

– Mihinkäs nämä laitetaan? hän kysyi ja katsoi sihteeriin, joka punastui.

– Ei marjat tällä tavoin putkistoissa juoksentele, setäni jatkoi ja heristeli pussia. – Kyllä ne on täältä yritetty alas vetää. Sitten soitetaan putkimies paikalle viimeistelemään homma!

Sihteeri oli hetken hiljaa ja sanoi sitten miltei kuulumattomalla äänellä, ettei tiennyt mitä muuta mustikoille tehdä.  

– Eiköhän laiteta rouvalle kahvipöytään, setäni ehdotti ja lätkäisi marjapussukan keskelle sihteerin työpöytää. Kaksi littunaa marjaa purskahti tilinpäätöspaperien päälle, mutta vain yksi puhelinsoitto riitti erottamaan setäni puhtaanapitolaitoksen palveluksesta.

....

Koulun aloittaminen tuntui minusta valtavalta kynnykseltä. En oikein ymmärtänyt sitä myhäilevää tapaa, jolla kaikki tuntemani aikuiset minua halusivat opastaa. Vaikka periaatteessa olin aivan yhtä innoissani uudesta elämänvaiheesta kuin kuka tahansa ekaluokkalainen, olin henkisesti valmistautunut kohtaamaan suuren huijauksen.

Vielä vuotta aiemmin olin ollut tyystin toista mieltä. Vuonna 1986 olin viettänyt lastentarhassa kaksi vuotta. Sitä ennen evankelis-luterilaisessa kirkonkerhossa toiset kaksi. Olin loppuunkyllästynyt lapsiin ja aikuisiin, jotka pitivät minua yhtenä niistä. Osasin itse pukea kurahousut, söin lautaseni tyhjäksi vaikka en olisi halunnut ja pystyin jo teeskentelemään nukkuvaa pistävän hajuisessa lepohuoneessa. Olin valmis.

Reilu viikko ennen koulun alkua vastaanotin kuitenkin mullistavia uutisia. Hälyttävä, vaikka ikäluokalleni varsin keskeinen, tiedoksianto saavutti minut kesken pihaleikkien. Olin juuri saanut potkittua rengaskeinun kunnon vauhtiin, kun Timo ja Simo, jotka olivat paitsi seinänaapureitani myös erimunaiset kaksoset, paljastivat tuleville ekaluokkalaisille koulun olevan täyttä paskaa.

Tiedon järisyttävyys oli sitä luokkaa, että Heidi ja Lotta, jotka hyppäsivät ruutua, sekosivat lopullisesti laskuissaan ja minulla pöllähti äkkijarrutuksessa hiekkaa hiuspohjaa myöten. Yritimme aluksi parhaamme mukaan väittää vastaan, mutta poikien kalenterivuoden mittainen kokemus musersi pian heikon vastarintamme. He kertoivat, että opettajat hoitavat työtään samoin kuin poliisit, jotka meilläpäin partioivat katuja. Pikät kädet, hyvä reaktionopeus ja kantava ääni olivat kummallekin ammattiryhmälle ainoastaan eduksi.

  

Naapurin takkutukkaiset kaksoset olivat ensimmäisestä koulupäivästään lähtien joutuneet herkeämättömään tarkkailuun, josta he selvisivät ainoastaan oveluudella ja tarkasti peitellyllä imartelulla. Sillä koulussa lapset jaettaisiin kahteen ryhmään, he selittivät. Näitä ryhmiä kutsuttiin kirjaimilla A ja B, joista edelliset tulisivat aina saamaan parhaat arvosanat ja jälkimmäiset opettajien ja vanhempien jakamattoman huomion.

Sinä iltana olin poissa tolaltani. Intin yhä uudestaan vanhempieni mielipidettä asiasta. Koska kotonani tapoihin kuului jättää koululaitoksen puutteet – pakkoruotsia lukuunottamatta – tarkemmin puimatta, en saanut järisyttävälle informaatiolle vahvistusta enkä kieltoa. Sen sijaan sain seuraavana päivänä isovanhemmiltani lahjaksi selkärepun, tuliterän lyijykynän ja sinisen ruutuvihkon.

Tartuin kuhmuiseen koululaukkuun kuin todistusaineistoon, joka lopulta johdattaisi minut ratkaisun äärelle. Kuljin kotona kuin sähköistettynä. Edes iltaisin en uskaltanut riisua reppua, jota alituiseen pakkasin ja purin lahjaksi saamillani sekä muilla käsillä olevilla esineillä: ilmaisjakelulehdillä, villasukilla ja nenäliinoilla.

Sitten keksin harjoittaa koulutaitojani ja opettelin viittaamaan. Ennen jokaista puheenvuoroani ilmoitin ensin nimeni kantavalla äänellä. Vaikka perheeni epäilemättä pelkäsi minun tulleen seinähulluksi, kannustivat he periksiantamattomuuttani.

 – Koulu on ensimmäinen askel aikuistumiseen, he sanoivat hymyillen. Ja sitten hiljempaa toisilleen: –  Meidän täytyy olla kärsivällisiä. Lapset saatavat olla tuollaisia.

Kolmantena aamuna perheeni alkoi saada kyllikseen. Isäni epäili jonkinlaista äkillisesti puhjennutta maanisuutta ja yritti järkeilemällä huiputtaa minut rauhalliseksi. Äitini huokaili ja hieroi käsiään yhteen. Myöhemmin paikalle hälytetty isoäitini keksi varoittaa minua skolioosista. Vaarallisesta taudista, jossa lapsi sulautuu yhteen selkäreppunsa kanssa ja on tuomittu kulkemaan kyttyrä selässään lopun ikänsä. Mutta lopulta ainoa asia, joka tilaani helpotti, oli aika.

....

Sinä aamuna Mona oli vihainen, koska hänen poikaystävänsä Ismo oli osoittautunut ääliöksi. He olivat edellisenä iltana aloittaneet riidan, joka oli aina jokseenkin sama ja noudatti tiettyä kaavaa. Ensin Ismo huutaa ja Mona yrittää tasoitella. Jos oman puheäänen madaltaminen ei tunnu tehoavan, korottaa tyttö falsettiin, joka lopulta murtuu itkuksi.

Ismolla oli niin ikään riidan kulussa selkeä kolmikantainen roolitus. Hän oli riehuja, murjoittaja ja lohduttaja. Kun he alkoivat seurustella reilu vuosi takaperin, oli mahdotonta nähdä, että yhdessäolosta voisi tulla tällaista. He eivät silloin vielä tienneet, että riidat tarttuvat.

Viimeisin kiista syntyi juuri tällä tavalla, äkillisenä tartuntana. He seurasivat illalla ohjelmaa, jossa tavalliset ruotsalaiset tarjoavat toisilleen kodeissaan ruokaa. Jaksossa riideltiin jatkuvasti. Vanhempi rouva sätti nuorempaansa pisteiden kalastelusta avoinaisella topilla. Kirjanpitäjä syytti sähkömiestä liehittelystä ja avokaulainen kaikkia kateudesta.

Ismo, joka on aina ollut hyvin asennoitunut katsoja, piti televisiota lähtökohtaisesti tekopyhyyden paskamaljana. Niinpä ruotsalaisohjelman kulku ja tavoitteet eivät tulleet hänelle erityisenä yllätyksenä. Päinvastoin se kaikki huvitti poikaa suuresti, koska hän oli oppinut pureutumaan itselleen olennaisimpaan sisältöön.

– Mitkä ryntäät, Ismo läähätti. – Ei varmasti olisi muuten saanu noita pisteitä.

– Mitä? Mona kysyi, koska hän ei ole kotikasvatuksessaan saanut rokotetta television vaikutusta vastaan.

– Katso niitä! Koko ajan naamalla!

Tämä oli kuitenkin liikaa vaadittu joltakin, jolla ei ole runsaasti kokemusta televisioviihteen maailmasta. Mona otti aina ohjelmiston vastaan harkiten ja vakavasti, sillä hän ei aiemmin ollut omistanut laitetta. Ainoastaan sitä koskevia ennakkoluuloja, jotka nekin nyt olivat hitaasti todentumassa Monan elämässä.

Ismo katsoi usein samoja ohjelmia ja kommentoi niitä aina samalla tavalla. Vaikka Mona ei olisi laittanut merkille ruotsalaisen naisen ryntäitä tai urheiluruudun toimittajan etumusta, Ismo oli. Hän rekisteröi rintojen suuruuden ja teki siltä pohjalta päätelmänsä ohjelman tasosta.

– Aika säälittävää journalismia, hän saattoi sanoa. – Ei näytetty kertaakaan tissejä.

Mona sopi riidan heti herättyään. Hän ei osaa pysyä vihassa. Silti hän ei voi olla miettimättä kuinka kauan tämä voi jatkua. Kuukauden, vuoden, kaksi. Olihan heillä repiviä riitoja, mutta myös öisiä retkiä pitkin toistensa vartaloa. Ne olivat hiljaisia toteavia hetkiä, vailla paisuttelevia odotuksia. Silloin Monan oli tasaista olla, hän tunsi pyyteetöntä iloa. He nauroivat toistensa suuhun kuplivaa riemua, kunnes yö käännähti selälleen.

....

Lähellä erään ystäväni kotia, pienen aukion laidalla, sijaitsee kaupungin vanhin lippakioski. Paikkaa kutsutaan yleisesti Läski-Seijan kiskaksi, koska Seija on siellä töissä joka päivä ja niin tajuttoman lihava, että virallinen nimi tuntui jotenkin epäinformatiiviselta.

Siinä kioskin edessä parveili joukko kouluun kyllästyneitä pikkupoikia. Pojat yrittivät kiivaista viittelöistä päätellen keskenään selvittää kuka heistä huijaisi Läski-Seijan myymään tupakkaa. Kävelin hitaasti luisuttaen mäkeä alas. Minulla oli tällaisena iltapäivänä kaikki maailman aika, eikä toisaalta minkäänlaisia aikeita joutua nuorten miesten tupakan ostoaikeiden tuomariksi.

Koska olen luonteeltani utelias, tihrustelin silti parhaan kykyni mukaan vastavaloon. Eteläinen tuuli nosti maasta menneen talven pölyä, joka sai kioskin näyttämään tomupilven sisään piirretyltä. Osapuilleen samalla hetkellä kun hintelin pojista otti askeleen kohti myyntiluukkua, kioskin luukusta puski ulos kohtuuttoman suuripäinen nainen, joka huusi ettei pojilla ole asiaa kuin karkkihyllylle. Sitä myöten Läski-Seija sulki suunsa ja kioskin luukun ja syventyi jälleen haluttoman näköisenä iltalehteensä.
– Pullathan sä oletkin jo vetänyt, hintelä poika huusi suljetulle luukulle.

Hetken naureskeltuaan ja potkittuaan hiekkaa pojat matelivat ohitseni pyörilleen ja suuntasivat kohti lähintä markettia. Päättelin, että he pian oppivat varastamisen huijaamista helpommaksi tavaksi päästä jonkinmoiseen lopputulokseen. Koska historialla on tapana toistaa itseään, he luultavimmin toimivat samoin kuin lapsuuteni pahat pojat.

Silloin elettiin 1980-luvun loppupuolta, aikaa jolloin elokuvavuokraamot eivät pullistelleet irtokarkkilaareja ja jäätelöä, mutta tupakoita myytiin pitkille alaikäisille kappalehintaan miltei mistä tahansa grillikioskista.

Koululuokkani aloittelevat pikkurikolliset valitsivat yleensä joukostaan yhden, mieluiten rinnakkaisluokkalaisen rikoskumppanin, jolle kesätyö oli enemmän ulkoa pakotettu ryhtiliike kuin suoranainen taloudellinen kysymys. Sillä tavoin he söivät ilmaisia ranskalasia perunoita koko kesän. Ruokatupakat varastettiin isän taskusta tai otettiin hakupalkkana grilliltä haetuista askeista, jälkikäteen ja salassa tietenkin.

Itse en koskaan päässyt mukaan näihin piireihin, koska kaikki kesätyöpaikkani olivat liiketoimirajoitteisia, kuten siivoamista tai vanhustenhoitoa. Sellaiset työt eivät sovellu kapitalististen taipumusten kehittämiseen. Oli äärimmäisen haastavaa yrittää luoda muiden alaikäisten parissa liikevoittoa pesuaineilla ja jättimäisillä vaipoilla. Kerran tosin leikimme pihassa vesisotaa täytetyillä kertakäyttöisillä muovihanskoilla – mikä teki minut suunnattoman ylpeäksi –  kunnes isäni äkkäsi puuhamme ja antoi minulle kotiarestia sekä tiukan puhuttelun työn halveksumisesta.

....

Isoisäni, jota pidettiin kotikaupungissaan aivan erityisenä hahmona, oli aikanaan sekä loistava yleisurheilija että muusikko. Hän oli lisäksi hankala ihminen, joka usein ajautui napit vastakkain naapurustonsa tai jonkun kaupungin merkittävän henkilön kanssa.

Isoisäni mielestä kyse oli tilanteista, joissa asioiden oikeaa laittaa ja suoraa puhetta ei kuunneltu. Kaupunkilaiset noin yleisesti ajattelivat, että muuten varsin hieno ja arvostettu mies ei osannut käsitellä viinaa. Koska hän tästä huolimatta nautti yhteisössään jonkinlaista epävirallista erityisasemaa, olihan isoisä tehnyt elämäntyönsä työväen orkesterin kapellimestarina, annettiin hänelle tavallista enemmän vapauksia toteuttaa viinahulluuttaan.

Koska isoisä oli ikämiehenäkin edelleen syvimmiltä luonteeltaan urheilija, joka uskoi kovaan harjoitteluun, hän ei koskaan lähtenyt kotoaan ilman keskittynyttä henkistä valmentautumista. Niinpä isompia yhteenottoja osattiin sukumme lähipiirissä odottaa viikonloppuun. 

Lauantaiaamuna mies katosi halkovajaan, missä hän joi päänsä täyteen kotipolttoista pirtua yleisurheilusta voittamastaan pokalista, johon kaiverrettu vuosiluku oli aikoja sitten kulunut pois. Tämän jälkeen hän availi kantavaa ääntään muutamin huudahduksin – joita hänen vaimonsa niihin aikoihin kutsui johnnyweissmüllereiksi näyttelijän miehessään herättämän loputtoman ihailun vuoksi –  ja suuntasi kadulle.

– Isäpappa lähti juoksulenkille, isälleni selitettiin. Isäni oli tuolloin vasta seitsemän vanha, minkä vuoksi oli jo kasvatuksellista syistä tärkeää ymmärtää, ettei ilman harjoittelua synny tuloksia niin keihäänheiton kuin muidenkaan harrasteiden parissa.

Ilkeät kielet kertoivat isoisän ilmestyneen useimmiten kilpapaikalle tukkihumalassa, heittäneen keihäänsä enemmän sinnepäin kuin taiten ja harkiten, mutta jostain selviämättä jääneestä syystä sattuneen olemaan kännipäissäänkin ylivoimaisen taitava urheilija. Niinpä kaupunkilaiset suhtautuivat hänen edesottamuksiinsa suurella ymmärtämyksellä.

Pistämättömän kuntonsa lisäksi isoisä oli kuitenkin myös taiteilijaluonne. Hyvänä päivänä hän saattoi ottaa mukaan trumpettinsa ja juosta soitin kainalossaan kaupungin halki ehtiäkseen riitapukarinsa pihamaalle kaikkein otollisimpaan aikaan. 

Yleensä tämä hetki löi keskiyöllä, koska isoisälläni oli paitsi harkintakykyä myös dramatiikan tajua. Vuonna 1953, erään täydellisesti ajoitetun trumpettisoolon jälkeen kaupunkilaisten kärsivällisyys kuitenkin saavutti lakipisteensä ja seuraavana vuonna isoisäni perheineen muutti johtamaan naapurikaupungin orkesteria.

....

Aloitin aamuni keittämällä tupakkaa. Olen vasta ryhtynyt tähän kummalliselta kuulostavaan puuhaan. Syy siihen ei alkujaan ole niin eriskummallinen kuin voisi olettaa. Eräs isäni hyvä ystävä, leppoisa vanhempi herra, jonka nimen olen jo unohtanut, kertoi joskus tehneensä samoin. Tupakan purujen liottaminen väljässä kiehuvassa vedessä kuulemma poistaa suurimman osan haitoista, kuten nikotiinin, tervan, joitakin muita lisäaineita sekä maun.

Haju säilyy keittämisestä huolimatta ennallaan, ainakin jos on uskominen naapurini nelivuotiasta poikaa, Lassea. Hän asuttaa isänsä kanssa yksiötä, jonka keittiön puoleinen ikkuna sijaitsee aivan omani vieressä. Me istumme usein Lassen kanssa ikkunalla puhelemassa. Lasse on siinä iässä, jossa hän jatkuvasti oppii jotakin uutta. 

Kuluneen vuoden aikana hän oli ensin erityisen ihastunut intiaaneihin, sitten dinosauruksiin. Viimeiksi poika lainasi vanhat Asterixini. Koska poika ei kiireiltään ole vielä oppinut lukemaan, hän katselee kuvia ja tekee päätelmänsä muinaisten gallialaisten oloista siltä pohjalta.

Nyt hän istuu ikkunallaan siemaillen taikajuomaa pienestä sitruunan mallisesta, kirkkaan keltaisesta pullosta. Lasse irvistää miehekkäästi, mutta kieltäytyy samassa tarjoamasta huikkaa pehmolelulleen Allulle, joka on jo vahva eikä tarvitse taikajuomaa.

Allu ei tipahtanut pienenä taikapataan, eikä ole syntyperältään gallialainen vaan albertosaurus, tyrannosaurus rexin esi-isä ja siten sekä ällistyttävän voimakas että ikivanha. Lassen laskujen mukaan vanhempi kuin minä ja poika yhteensä. Lasse ottaa ajoittain Allun mukaan keskusteluihimme ja olen huomannut sen olevan varsin perillä kaikenmoisista maailmaa koskevista asioista.

Viimeksi eilen Allu huomautti minulle kuinka ajattelematonta tupakointi on, noin kansanterveydellisesti ajatellen. Pehmoleluksi se oli hämmästyttävän hyvin selvillä siitä, miten paljon lisäkustannuksia tupakoinnista koituu yhteiskunnalle.

Yksinelävänä ihmisenä minulle ei koskaan ole tullut edes mieleen tupakoinnin olevan ongelma, päinvastoin. Isäni poltti kotona. Minä olen aina polttanut kotona. Tupakka on tapa, joka kokosi perheen yhteen. Isäni ja minut. Lisäksi nautin savun mausta kielellä, polttamisen tarjoamasta pysähdyksestä ja korkealle ilmaan kohoavista sinisistä savukiehkuroista, jotka ovat kuin puolitiehen mietityt ajatukseni.

– Olet todellakin oikeassa mutta, aloitin. Sillä äkkiä minut valtasi halu puolustautua. Elämäntapaani vastaan oli hyökätty suppean, mutta päättäväisen armeijan voimin. Koska tupakoinnin perusteleminen pienelle lapselle olisi kuitenkin jokseenkin raukkamainen teko, yritin sen sijaan kuvailla sitä, miten tupakointiin liittyvä tunne itsellisyydestä oli nuorena jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Jätin kuitenkin taktisesti mainitsematta Malboro-miestä nimeltä. En myöskään tuonut esiin seikkaa, joka surullisesti päätti sankarin tarun.

Poika ja pehmolelu eivät suinkaan olleet valmiita antamaan periksi. Heihin eivät vähäiset kertojantaitoni eivätkä omaelämäkerralliset viittaukseni tehneet pienintäkään säväystä. Epäonnisen tulkin osaan ajautunut Lasse roikkui nyt puoliksi ulkona ikkunasta ja välitti kiivasta sanatulvaa.

Allu ei viisaudessaan itse alentunut tulkatun puheenvuoronsa aikana ottamaan katsekontaktia, vaan vetäytyi sisätiloihin. Tämä antoi Lasselle enemmän tilaa lopulliseen hyökkäykseen.

– Ja vaikka sairaudesta voi parantua, tyhmyydestä ei, poika pudotti. Lausetta seuranneen hiljaisuuden aikana Allu ilmestyi jälleen voitonriemuisena ikkunaan. Lasse katsoi ylpeänä pehmoleluaan ja siirsi sen jälkeen katseensa minuun. Hän siristi silmiään hieman säälien.

– Tyhmiä nuo härmäläiset, poika totesi.

En voinut olla ihailematta pojan rikkumatonta antaumusta. Myönsin hetimiten tappioni ja kysyin kuinka minun tulisi tilanteessa menetellä. Ratkaisu oli yksimielinen.

– Lopeta! Lasse ja pehmoeläin kiljahtivat yhdestä suusta – Heitetään tupakat liemeen ja tuikataan tuli alle! Niin minä sitten tein.

Hannes heräsi vain huomatakseen, että taas on maanantai. Seuraava, edellistä aavistuksen ruumiillisempi, mutta sitäkin painostavampi havainto koski yleistä kirkkautta, joka mitä ilmeisimmin viesti kevään tulosta. Miten valon joka vuosi onnistui niin äkkiseltään puristautua ikkunoista läpi ja heijastaa sitten muina miehinä seinille tahmeita, repaleisia kuvioitaan.

Hannes ei varmaankaan olisi huomannut vuodenajan vaihtumista, jollei aurinko olisi tuolla tavoin räpsäyttänyt siivousvaloja päälle. Ei hänen ihan välttämättä olisi tarvinnut nähdä ilmassa leijuvaa moskaa, eikä paksua mainoslehtipinoa peittävää pölykerrosta. Mutta siinä se kaikki nyt oli kevään yli-innostuneessa valokeilassa. 

Lehtipinkan päälle pöly oli laskeutunut kerroksittain kuin ikiaikainen tuhka, vaikka tahmeampana, koska siihen oli aiemmin talvella kaatunut puoli tölkillistä batterya. Seinän läpi kuului kuinka joku tilasi hissin. Sitten kolahti postiluukku ja askeleet, jotka tömisivät portaita alas kuin takaa-ajettuna.

Hannes kääntyi makuulla selälleen ja tunsi eeppistä inhoa alkanutta päivää kohtaan. Sen verran solidaarisuutta miehestä kuitenkin löytyi, ettei hän nähnyt tarvetta tehdä sen suurempaa eroa maanantain ja niiden muiden välille, vaan koki vastenmielisyyttä kovin tasapuolisesti.

Tarkennukseksi lisättäköön, ettei Hanneksen kuvotus suinkaan ole sellaista ryhdikästä vihaa, jonka kansalaisemmat kanssaihmiset arkeen liittävät. Hänelle kun ne kaikki elämän maanantait eivät erityisemmin eroa muista viikonpäivistä, paitsi että silloin hän ei tapaa niitä ystäviään, joilla on töitä. Heitä, joista juuri oli puhetta. Sen sijaan Hannes erottaa arjen siitä epämääräisestä tunteesta, että jotenkin tässä nyt täytyisi nousta ja ryhtyä johonkin hommaan.

Tänä aamuna ikkunaverhon lävitse puskeva kevätaurinko kiistämättä vahvisti tunkeilevaa arjen kokemusta, joka teki aamusta jollain tapaa entistä arjemman. Kevättä ei koskaan tulisi yhdistää arkeen muuten kuin valvotuissa olosuhteissa. Niinpä Hannes ei tuntenut millään muotoa olevansa valmistautunut tämän kaltaisiin äkillisiin elämänmuutoksiin. 

Mutta nyt se kokemus kuitenkin oli jo syntynyt, ja jotenkin siihen täytyi suhtautua. Ehkä jopa ryhtyä jotakin asiaa toimittamaan. Hannes sormeili hetken pussilakanan kulmaa, josta peitto oli karannut mutkalle jalkopäähän. Sängynjouset nitisivät. Sitten roskapussi liikahti itsekseen keittiössä.

Ehkä luonteensa sisäisestä ristiriidasta johtuen Hanneksesta tuntui paremmalta pysytellä silti vielä hetki pitkällään. Hän yritti miettiä arkisia asioita, työtunteja ja tuntipalkkaa, plussia ja miinuksia, mutta sitten piti vetää jo viiva alle. Kertoa luku kolmellakymmenellä, laittaa desimaalipilkku ja löytää veroprosentti, lyödä se lukkoon ja ottaa summa palkasta. Siinä olisi sitten valmista lopputulemaa, jonka nimi on brutto tai netto. Hannes ei koskaan muista kumpi, joka tapauksessa se summa, joka ei kuitenkaan riittäisi vuokraan, sähköön, puhelinlaskuun, bussikorttiin ja tupakkaan.

Olisi todellakin turha yrittää pystyyn ennen kuin kansalaisemmat yksilöt kotoutuvat päivätöistään. Jos sitä ryhtyy kylmiltään rupeamaan, syntyy vain kusipäisiä ajatuksia. Ja heti varoittamatta tuli mieleen alakoulun pulskat tytöt, ne jotka eivät koskaan oppineet hyppäämään narua. Ehkä hekään eivät halunneet, vaikka muut tytöt huusivat kuorossa että nyt, nyt, nyt. 

Sitä kun silloin lapsena katsoi vierestä ja laski katuun piiskaavia iskuja kuin joku epäkelpo valvoja, niin sitä mietti, että mahtaa tytön olla ahdistavaa seistä ja kuunnella kuinka hyppynaru hakkaa sekuntteja asfalttiin kuin tasaisia, itsepäisiä litsareita. Nyt kun kello tikittää keittiössä, tuntuu rupeaminen Hanneksesta samalta. Kuin joku yrittäisi pakottaa ottamaan elämästä aikaa, vaikka kuluu se elämä ennättämättä aivan yhtä lailla.

....

Hannes käveli märkää mäkeä alas aurinko silmissään. Oikeastaan matkanteko näytti enemmän jonkinlaiselta kömpelön luistelun ja hiipimisen välimuodolta, mistä tuli typerän vanhusmainen olo. Niinpä jollekin mummolle on ohiluisuessa ihan vain yhteisen kokemuksen hengessä pakko kommentoida, että onpas perhanan liukas keli ja sitten heti kaduttava sanomatta selvän lausumistaan ja toivottava, että pian saisi kadota nurkan taakse.

Mummo toivotti kai jotakin takaisin, mutta liikkui eteenpäin sen verran hitaasti, että Hannes todellakin ehti hätäisellä luisukävelyllään talon taakse, minkä vuoksi lyhyen sananvaihdon loppu jäi häneltä kuulematta.

Poika veti pipon syvemälle päähänsä välttääkseen enempiä sosiaalisia purskauksia ja jatkoi pitkin Toivolankatua t-risteykseen. Siellä iltapäivän ruuhka jo kolisi kohti ja poispäin kaupungista. Ihmiset etenivät jumisessa letkassa liikennevaloista seuraaviin, kaikki yksin omissa autoissaan. Se oli oikeastaan aika huvittava näky, näin kun sitä sivusta katseli.

Risteyksessä tuuli alkoi yllättäen tempoa vaatteista ja natisuttaa vastapäisen lippakioskin ikkunanpuitteita. Sisällä Läski-Seija luki iltapäivälehteä. Nainen selaili sivuja hajamielisesti, miltei haluttomasti, aivan kuin ei oikeastaan olisi välittänyt saada tietää mitä kenenkin kevätsisustukseen kuuluu ja kuka on loukannut ketä ja millä sanoin. Äkkiä nainen havahtui ajatuksistaan, kohotti päätään ja katsoi vihaisesti Nurkkabaarin suuntaan. Siellä haukkui pyörätelineeseen solmittu koira. Se oli pissatusreissulla ja sen isäntä päiväkaljalla.

Suojatiellä vallitsi sellainen kiirehdintä, että Hannes luisui väen paineessa liian lähelle ajotietä. Hän joutui tapailemaan seisovaa asentoa kummallisessa vänkyrässä. Se tien ylitykseen nähden outo tulokulma muistutti häntä edellisviikon reissusta sosiaalitoimistoon, jossa Hannes yritti parhaansa mukaan selittää miksi selkä ei kestä työtä, vie yöunet ja paikoitellen mielenrauhan.

Siellä matalan pöydän edessä hän nuokkui osapuilleen yhtä epäistuvassa asennossa ja kuunteli, kun hänelle kerrottiin ettei hänellä suinkaan ole laskenut työkyky, vaan motivaatio. Lisäksi häntä vaivasi alhainen koulutustaso. Se viimeinen lisäys oli turha, koska se oli kaikille läsnäolijoille entuudestaan selvää.

Kun kaksi kaupungin liikenteen bussia oli kiirehtinyt ohitse, jalankulkijat ravistelivat suolan muruset kengistään. He kohtasivat suojatien puolivälissä ja jotkut heistä jatkoivat kadun ylitse vastakkaiseen suuntaan Hanneksesta katsoen. Lippakioskille päästyään hänestä tuntui luontevalta jatkaa kulkemistaan suoraan Nurkkabaarin vieritse kohti Stålarminkatua. Tänäänkään ei olisi asiaa keskustaan. Pubiin sen sijaan voisi poiketa, jos rahavarannot olisivat hitusen suotuisammat sellaisten suunnitelmien toteuttamiselle.

Aivan kuin vaistonvaraisesti Hannes työnsi kätensä taskuun ja suoritti vasten parempaa tietoaan muutaman kokeilevan kouraisun. Vasemmasta taskusta löytyi 50 senttinen sekä Hannikaisen olutravintolan tulitikut, oikeasta pätkä ruskeaa kengännauhaa ja rintataskusta tupakat, joten sellainen laitettiin sitten palamaan.

Pujahdettuaan kiihkeimmästä kansalaispaljoudesta sivukadulle Hannes kiipesi aidan yli kerrostalon sisäpihalle ja tumppasi tyytyväisenä tupakan B-rapun kaiteeseen. – Se on täytetty, hän sanoi juhlallisesti itselleen. Vaikka aurinko alkoi vähitellen menettää teräänsä, se kurkki vielä viistosti naapuritalon ikkunoista niin että näytti kuin se olisi laskemassa sijoilleen yhteen vinttikomeroista.

Kauempana katutasossa varjot pitenivät ja miltei peittivät vaatimattoman Varaosapalvelun kyltin. Kerrostalon kylkeen puristetun liikkeen ikkunassa oli verhot, jotka ehkä joskus olivat olleet valkoiset. Ikkunat olivat kadun liasta raidalliset, eikä sisällä näkynyt liikettä. Se oli niitä toimistoja, joihin ei huvittanut kurkistaa sisään ja kysyä minkä tyylin liiketoiminnasta oikein oli kyse. Kävi hetken kateeksi.

....
Kerrostalon ylimmässä kerroksessa Ismo tuli avaamaan oven. Sillä oli farkut jalassa, vaikka se oli omassa kotonaan. Siitä Hannes tiesi ymmärtää, että sen tyttöystävä on tullut käymään.

– Jätkä on sitten laittanut kohteliaisuushousut päälle, Hannes sanoo ja irvistää.
– Mmm, Ismo vastaa eikä sen kasvoista pystynyt lukemaan mitään.
– Ai sulla on kaljaa, Hannes sanoi ja silmäsi naulakon viereen sysättyä Olvin laatikkoa. Ne tulivatkin sitten tarpeeseen, hän lisäsi mielessään, kun Mona työnsi päänsä keittiön ovesta. Muovihanskoista kyynärvarteen valuvista vesipisaroista päätelleen se oli leikkinyt asunnossa perhettä jo jonkin aikaa.

Monan kasvot kiilsivät ja otsalle oli tiivistynyt muutama hikipisara. Tavallaan Hannes toivoi, että tyttö pyyhkisi ne hihaansa, sillä tavalla kuin lännenelokuvissa tehdään. Se olisi jotenkin sopinut tunnelmaan. Ei vaadi suuria sosiaalisia lahjoja, jotta näkee kuinka kaksikon täytyi kerätä itsensä, jotta saivat sanottua toisilleen hei. Siitä seurasi jälleen sellainen pitkä, odottava hiljaisuus, johon toivoisi jonkinlaista tausta- tai siirtymämusiikkia. Koska sellaista harvoin tosi elämässä on tarjolla, oli pakko kuunnella tiskiveden valumista ja sydämen kumahtelua ohimoilla. Kun Hannes lopulta sai hengityksensä tasaantumaan, otti hän ähkäisten laatikosta oluttölkin ja perääntyi tytön ohitse sohvalle.

– No saitko sä koskaan varattua sitä aikaa lääkärille? Mona tapaili kai ääneensä jonkinlaista ivallisuutta, mutta vaivoistaan pääsee kertomaan niin harvoin, että kysymykseen halusi silti jotakin vastata.
– Mä jumituin paineleen 1-2-3, Hannes mutisi. – Sitten vastaaja sanoi, että ohjataan pian eteenpäin, mutta ne laittoikin luurin korvaan. Kyllä mä sanoin että auttakaa.

Mona huokaisee. Hannes räplää auki tölkkiä. Paljoa liioittelematta voisi sanoa, että naisen silmissä Hannes on täysidiootti, mikä vastaa monien muidenkin käsitystä, eikä Hannes ole koskaan yrittänyt kuvaa millään toisella korvata. Ismolle ei oikeastaan ollut niin väliä, mitä he kaksi ajattelivat toisistaan. Siksipä kai hän tyytyi laiskasti näpläämään Youtubea. Joku poika kaatui päälleen skeitatessaan. Toinen löi munansa portaikon kaiteeseen. Hannes hörppi olutta hitaasti. Se maistui lämpimältä ja vähän tölkiltä, mutta toimitti muuten virkaansa erinomaisesti.

– Oletko muuten nähnyt sen runkkaaja-kissavideon?
– E, Ismo vastasi kuin olisi istunut optikon vastaanotolla.  
– Jaa, Hannes sanoi. Se on sairaan hauska. Kissa imee siinä niinku koiralta. Odotas, mä näytän sen sulle, Hannes sanoi ja taikoi sitten kasvoilleen jonkinlaisen veijarimaisen taikurin ilmeen. Hän kurotti Ismon pitkien jalkojen yli pöydälle ja alkoi etsiä oikeaa klippiä.

Mona siirtyi, minkä lie syyn saattamana, keittiöstä sohvalle Ismon toiselle puolelle. Otti poikaa kädestä ja sanoi järjestelleensä ruokailuvälineet uudelleen kaappiin.
 – Nyt se on niinku haa-vei-lu.
–  Ookoo, Ismo vastaa.
– Eiku haarukat, veitset ja lusikat. Tajuuksä?

Mutta poika ei ehtinyt innostua, koska arkisen peruskissan näköinen olento oli juuri aloittanut kultaisennoutajan fellaation. Eläimet makoilivat veden äärellä, vähän kuin kesäisellä laiturilla. Mona katsoi hetken videota ja sitten hiljaa eteensä. 

Sen sijaan että tyttö olisi alkanut toistaa aterimia koskevaa sanaleikkiään, hän yllättäen aloitti pitkitetyn selostuksen virolaisista koiranpennuista ja siitä kuinka niille pitäisi löytää koti. Hannes pyöräytti tarinan keskivaiheilla silmiään osoittaakseen, ettei ketään kiinnosta. Ismo rypisti kulmiaan ilmaistakseen, että Hanneksen kannattaisi pitää varansa.

– Oliskohan joku virolainen koira ollu tänään Nurkkabaarissa hoidossa, et kaikki on varmaan ihan ookoo, Hannes sanoi.
– Mitä? Mona sanoi.
– No niin, Ismo sanoi ja sitten istuttiin taas hetki hiljaa. Kunnes kotikissa sai koiran ähkäisemään ja aloitti sen jälkeen perusteellisen pallien tallomisen. 

Hannes hautasi päänsä sohvaan ja hihitti. Ismo huitoi käsillään ilmaa kuin yrittäisi uida pintaan todella syvästä vedestä. Koska sellaista akrobaattista toimitusta on vaikea suorittaa, jos samalla pitelee jotakuta kädestä, Mona nousi sohvalta ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. Hän ei jaksaisi osallistua tarharyhmän iltapäiväkerhoon. Hetken Mona vielä kolisteli mielenosoituksellisesti eteisessä, huusi hei vasta kun ovi tussahtaen sulkeutui hänen perässään.

– Äh, Ismo sanoi ja summittaista päättäväisyyttä osoittaen käveli keittiöön. Sieltä se huuteli jotain epämääräistä, johon Hanneksen oli pakko vastata että mitä. Pian Ismo kuitenkin saapui takaisin olohuoneeseen ja avasi kaljan. Ojensi toisen pöydälle. 
– Ai joo. No miksi ei, Hannes kiitti.
– Aamulla on sitten aikanen nousu, Ismo sanoi hämmentävän järkevään äänensävyyn, aivan kuin Mona tai joku muu äiti-ihminen olisi vielä vaikuttanut huoneessa. Ilmoitusta seurasi niin syvä ja toivoton huokaus, ettei siihen millään pystynyt esittämään leukavia huomioita palkkatyön kurimuksesta, vaan oli pakko keksiä jotakin piristävää sanottavaa.

– ”Ottasin sut kakkoseen.”
– Häh?
– Kassaneiti sanoi eilen niin. Tai siis, mä kerron sen väärin. Tää on tosi hyvä juttu.
– Ookoo, ihan rauhassa vaan. Ei mitään paineita, Ismo sanoo ja näytti jo sen verran paremmalta, että tarinaa täytyi jatkaa.
– Okei. Mä niinku jonotin Suurmarketin kassalla ja siihen viereen avattiin toinen, Hannes selittää: Se kassaneiti katsoi mua suoraan silmiin ja ilmoitti reippaasti, että ”Mä ottasin sut kakkoseen”. Hannes joutuu keskeyttämään hetkeksi. Naurun pidätteleminen pistelee poskia. Ismon kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen odottavaan virneeseen.
– No mitä sitten? hän hoputti.
– Kai mä sanoin siihen, että joo kyllähän se passaa. Mutta mä luulen, että siltä meni jotenkin ohi koko juttu.
– Jaa. Ismo veti nopeasti sisään henkeä. –  Mutta kai se silti antoi Ykkösbonusta päälle? hän kysyi ja hirnahtaa. Ismo tosiaan nauraa sillä tavalla. Eikä siihen honotukseen voi olla lähtemättä mukaan. Pian Hannes hakkasi molemmilla käsillään sohvantyynyjä niin että pöly vuoroin kohosi, vuoroin laskeutui. Se muodosti seinille ydintuhomaisia pilviä näytön sinisessä valossa.

1.

– Tota, talonmies sanoi ja kohottautui kyynärvartensa varaan. Käden alla tuntui kostealta. Peitto oli yöllä hiestynyt littanaksi ja kääriytynyt sängyn jalkopäähän.
– Tota mitä, vaimo sanoo.
– Sitä vaan että voisi tuota nukkumista vaikka vielä jatkaa, mies vastaa.
– Sä oot vieläkin järkyttynyt. Tai jotain.
– Enkä mitään ole, väsynyt vaan. Mulla on kauhee väsy, talonmies sanoo ja jatkaa kohottautumista. Peitto tarkertuu itsepintaisesti jalkateriin ja hän saa vaivoin jalat pynättyä koukkuun. Vielä kun mies hilaa itsensä pystyasentoon ja ulos huoneesta, jää tyynyyn tarkkarajainen päänpainauma ja viereen pieni lammikko sylkeä kuin puhekupla. 

Talonmies mittaa kahvin tippumaan niin kuin joka aamu. Keittimen porinaa kuunnellessa tulee mieleen, että näin se yksi Tiilikainenkin taisi tehdä. Sinä viimeisenä aamunaan. Tiskipöydälle oli lasiseen pannuun jäänyt tilkka kahvia, joka oli hyytynyt reunoille mustaksi rannuksi kuin lika kuivuneeseen kaivoon. – Sulje ovi, vaimo huutaa makuuhuoneesta ja mies käy tekemään kuten käsketään. Sanoo vielä perään, että kauniita unia sitten. Vaimo saa makoilla pidempään, koska sillä on sisätyö ja liukuva työaika. Vaikka tiedä nyt ketä siinä jyrkemmin rankaistaan. Sama nouseminen ja rupeaminen sitä on edessä kuitenkin.

Vessan kelmeässä valossa miehestä tuntui kuin päivä ei olisi koskaan alkanut. Kuin hän olisi noussut omia aikojaan, levottomuuttaan tai vain itseään kiusatakseen. Peilistä katsoo takaisin niin vakava mies, että krapula antaa jälleen tietää itsestään. Tuo kalpea naamataulu jotenkin muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, joka oli aamupöhnässä jo päässyt unohtumaan. 

Miehen pitää pitkään tuijottaa kahvikuppiaan ja odottaa. Hän naputtaa kellastuneella etusormen kynnellään mukin reunaa. Rytmi on niin epämääräinen, että se on helppo tunnistaa miksi vain kappaleeksi. Luultavimmin siitä syystä, tai jostakin aivan toisesta, mukin reunan nakuttelu lopulta palauttaa vakaan olon.

Siinä kovin fyysisessä olotilassa, jossa aamu oli valjennut miehen oli pakko ulosmennessään hieman toppuutella vauhtia. Hän seisahtuu ulko-ovelle ja kohottaa katseen ajatuksistaan. Vastapäisessä korttelissa sijaitseva Nurkkabaari ei vielä ole avannut oviaan. Rakennuksen pihalla rautakehikkoinen mainostaulu lupailee iloisten tuntien tuoppeja, vaikka talonmies vasta vetää paksut työhanskat käteensä. On silti lohdullista kotiovelta nähdä se paikka, jonne voi työt toimitettuaan palata. Se tuo elämään jatkuvuutta, ikään kuin vain laittaisi suunnitelmat hetkeksi hyllylle.

Naapurin ukko astuu ulos rapusta ja sanoo huomenet. Vanhus on asuttanut samaa taloa jo 50-luvulta eikä sillä siksi ole enää kiire mihinkään.
– Niin, naapuri sanoo ja näyttää olevan lievästi kylmissään.
– Tota joo, talonmies sanoo.
– Niin että se on liputuspäivä. Kun sitä minä vaan, että näin se sitten meni.
– Niinpä meni niin, talonmies myöntää. Kumpikaan ei sen jälkeen löydä asiaan lisättävää. Jotenkin tuntuu, että koko äkillinen kuolemantapaus tuli siinä ilmeisen tyhjentävästi käsiteltyä. 

Nyplättyään hetken haalarinsa saumaa talonmies liikahtaa lähteäkseen. Naapurin ukkokin tekee asiaa roskiksille ja katsoo sitten päältä kun lippu hitaasti vedetään puolitankoon. Vanhus niistää juhlavasti nenänsä ja pyyhkii tumppunsa reiteen. Sitten tapahtuu jotakin arvaamatonta. Naapuri nimittäin tekee heti perään samalla kädellä kunniaa ja tapailee huulillaan sanoja, joita on mahdotonta kauempaa kuulla. Vanhasta tottumuksesta varmaan, juolahtaa mieleen. Tai ehkä vain jotain tehdäkseen, vähän kuin lämpimikseen, mutta kaikella kunnioituksella. Tilanne on kuitenkin nopeasti ohi. Niinpä ukko suuntaa suurimmitta eleittä ulko-ovelle ja talonmies kohti seuraavaa rappua.


2.
B-talolle ei ole turhan pitkä matka, mutta lumiaurat ovat yön tunteina kasanneet lumen korkeiksi penkereiksi, jotka upottavat kenkää. Lisäksi aamun aikaisuus tuntuu raskaana painona jäsenissä. Eiliset muistot antavat sitä vastoin odottaa itseään. Ne jomottavat puolittaisina ounasteluina, kuitenkaan paljastamatta tosiasiallista sisältöään.

Tällainen muistin petturuus on omiaan lisäämään tapaturman riskiä. Vakaviin muisteloihin vaipuneena kun saattaa työn luonnollinen rytmi kärsiä. Sitä ikään kuin unohtaa mihin toimeen seuraavaksi olisi luontevinta ryhtyä. Niinpä talonmies enimmäkseen nojailee polviinsa ja sitten varaston seinään. Hän saa myös kulumaan hyvän tovin aamua vilkuilemalla ympärilleen ja vaipumalla synkkiin aavistuksiin.

Aurinko helottaa jo korkealla rakennusten takana, kun talonmies lopulta hilaa tankoon viimeisen siniristin. Vaikka valo häikäisee miestä ilkeästi silmään, tuntuu hänestä siltä kuin jotakin merkittävää olisi nyt saatettu päätökseen. Hetkessä oli sitä jotakin ja se jokin synnytti hänessä tärkeyden tunteen. Yllättäen sitä tuli huomanneeksi, että aamun kohmeiset tunnit olivat takana. Kurkkua puristanut janokin jo hellittämässä. Siinä pihalla taivaalle tihrustaessa alkoi miehen mieleen muodostua juhlavia lauseita toivosta ja kevään tulosta. Ja miksi ei olisi muodostunut. Merkitsihän kuolema aina myös uutta alkua. Jotakin aivan muuta.

Talonmies liikuttui niin omista päätelmistään, ettei ensin huomannut postinjakajaa, joka polki mäkeä ylös pienessä hiessä. Poika parkkeerasi polkupyöränsä keskelle E-talon pihaa ja alkoi kaivaa lehtiä ja kirjekuoria valtavan kokoisista keltaisista laukuista.

– Se on moro, posteljooni sanoi.
– Moro, talonmies vastaa. 
– Teillä on talossa surua, poika jatkaa. On vaikea sanoa, onko kyseessä kysymys vai toteamus. Asian pohtimiseen vierähtää tovi ja poika ennättää ovelle ja sisälle rappuun ennen kuin talonmies ehtii muotoilla sopivan vastauksen. Joten toiveen keskustelusta voi myös jättää. Sitä myöten talonmies sovittelee sitten hanskoja haalarinsa taskuun. Ne ovat pakkasesta rapeat. Mies ajattelee, että parempi pohtia rauhassa koko pituudeltaan, josko tässä vielä aloittaisi jotain uutta vai lähtisi jo lounaalle. Pian ulko-ovi kuitenkin kolahtaa ja keskeyttää hyvin alkaneet mietteet. Postinkantaja palaa pyörälleen.

– Mun mielestä se oli aina tosi milffi, poika sanoo.
– Jaa että, talonmies sanoo jotain sanoakseen ja koska ei oikein tiedä mitä poika tarkoittaa. Sitten hän jää jälleen sanattomaksi. – Harmi, poika jatkaa ja nostaa oikean kätensä tervehdykseen. Rullaa sen jälkeen kevyen näköisesti mäkeä alas ja kulman taakse näkymättömiin.